Nimmareita ja kuvia otettiin kymmenmäärin. Osa niistä on jo päätynyt Iltasanomien nettisivuille.

Sellossa oli etenkin maahanmuuttajakoululaisia liikkeellä. Rasismia ei ollut kukaan paikalle kutsunut…

Illalla oli Mtv3 vaalitentti. Risti seinään, minulle ei jauhettu rasismista, eikä abortista.

Facebookissa voi esiintyä myös väärällä nimellä, tätä Arhinmäki ei ollut tietävinään.Kansa tietää.

Minä esiinnyn omalla nimelläni. Jos minulla on asiaa sanon päin taulaa, kahdenkesken.

Otin tentissä esille avustajastani tehdyt kaksi kohujuttua. Täysin alamittaisia tekstejä. Toisen tekijällä oli sentään kanttia ottaa juttu nimiinsä, toinen oli pistetty työryhmän nimiin. Pelokkaita poikia?

Kansa on liikkeellä. Kannustusta tulee. Sunnuntaina ei tarvitse arvailla tulosta. Äänet lasketaan. Omanikin.

Maikkarin tentti ei ollut täydellinen sekään, mutta parempi kuin Nelosen räpellys, jossa puheenvuorot sai mainosten aikaan ja sinänä hyvä näyttelijä Antti Litja horisi omiaan vartin lähetysajasta. Vaalitenttien ehdoton pohjanoteeraus on ollut FST-tentti. Suorana lähetyksenä se olisi ollut kaikkien aikojen katastrofi.Samma på svenska.

Huomenna viedään viimeistä tenttiä.Suomea sitoutetaan EU-talousopimukseen Eduskunnan istuntotauon aikana.Siitä haluan puhua, viisi minuuttia. Voin antaa aikaa homo-uskonasiat-rasismi-osiosta.

Kansa on liikkeellä, maikkarin lupaama 7 prosentin kannatuskysely joutuu kohdaltani naurunalaiseksi.Silloin pääsen kysymään, Haapala vastaa mielellään…suorassa lähetyksessä.

These are the key points in popular language and our solution to the crisis.

Immoral Bailouts The European bailout plan is unacceptable. We are not against solidarity and helping those in need. It must however be done honestly and sincerely. The current symbiosis between the bankers and the political elite is not sincere. The bailouts are illegal. They break our jointly agreed rules. They question the integrity of our fundamental institutions.

The bailouts are immoral. The money goes primarily to well-off bankers, who will not admit and accept their mistakes, which they made while enriching themselves with highly profitable business during the last 10 years.

The bailouts are economically mad. The over-indebted states are unable to get back on track this way, especially in this state of the world economy. The only certainty is that the bailouts will create huge costs to other European states.

In the worst scenario, many others will fall, as in a giant domino effect, before the dust settles.

The Summit of Failure The European summit was a scam of massive proportions. First, it was a complete bluff. “Europe will collapse in 10 days unless…” Unless what? Why did it not collapse, then, given that the summit solved nothing?

Maybe it will collapse, but that has nothing to do with the summit.

Second, the summit is making things worse. Trying to force everyone to cut spending at the same time risks aggravating the macroeconomic situation.

Besides, the root causes of the crisis have surprisingly little to do with deficits. Until very recently, Ireland and Spain were in surplus. Even Italy still has a primary surplus. The fundamental issue is… the euro itself.

A flawed currency union that violated almost all the tenets of Optimum Currency Area theory, the euro created the structural conditions for huge imbalances, the loss of southern competitiveness, and reckless borrowing in both public and private sectors.

No one would have lent such amounts at such interests in liras, drachmas or pesetas. The crisis was no surprise. It was predicted years ago by economists both from the left (Krugman, Roubini) and the right (Friedman, Feldstein).

Even Jacques Delors knew it. He pushed ahead anyway, hoping that a crisis would provide the golden opportunity to usher in the federalist vision which the common man would never accept in ordinary times.

Loss of Sovereignty and Democracy Third, the European summit was a loss to national sovereignty and democratic principles. Merkozy bullied other leaders to sign something that no one knew what it really contains.

It is downright silly to suppose that the goal is merely to “strengthen” the existing rules. Every economist knows that the fiscal rules are flawed and incapable of solving the real issues, anyway.

What they are trying to do is to bring in a federal state through the backdoor. First, more powers to the Commission, in effect a European Ministry of Finance. Then, the Eurobonds. Finally, federal taxation.

It will be interesting to see how all this is done in practice. The politicians seem to be so used to breaking their promises that following it has become a national pastime in many countries.

This time they may also have to break the law.

In Finland, the Constitutional Committee gave a clear verdict before the summit: it would violate the constitution to be part of a bailout mechanism in which we have no veto. Prime Minister Katainen went ahead anyway, and now they are figuring out how to wiggle through.

Legal scholars in Germany have pointed out that Germany could never accept a similar situation (in the new ESM deal Germany will always have a veto due to its size). Yet they are asking, even insisting, that Finland and others accept it.

What about Ireland? Will they put the changes to the people in a referendum? Or will it be another Lisbon Treaty? Yet it is evident that if the new deal is supposed to have any real meaning, it will have to imply a transfer of sovereignty, so that a referendum is necessary.

No Other Solution? The correct solution is simple. It will cost, of course. There is no painless way out of this mess.

Remember Iceland. It suffered one of the biggest crises in recent history. It took the right measures, taking big haircuts on its external debt (despite vocal protests from international bankers and their political puppets!), and tightening the belt.

Now it is undergoing a promising recovery. Of course, Iceland had a clear advantage: its own currency. That gives flexibility.

Yet the basics are repeatable. Tough haircuts on external debt. Aid only through ordinary IMF funding, along ordinary principles and ordinary funding.

No special politically motivated deals.

Tough on banks and bankers. Bail them out only if necessary: not indirectly, but openly and directly, with demanding conditions.

Will there be a recession? Maybe. Perhaps even a depression. But if so, then it is something that cannot be avoided in any case. The current, flawed plan is not “buying time”. It is only making things worse.

Wanted: Political Courage In the Finns Party, we are in favour of co-operation. We are favour of Europe. We are in favour of national sovereignty and effective responsibility.

The British have made their choice. I cannot express in words how grateful we are in Finland to Cameron and the British leadership for their courage to say No.

It makes a huge difference. Other countries like Finland, Sweden, Denmark, Austrian and the Netherlands must ask themselves: what is really the right thing to do?

To us one thing is clear: Finland should not participate in a flawed and dishonest bailout plan. The Finnish parliament has the power to say No and stay out, completely.

However, Mary Ellen Synon is right: The Big Question is referendum.. Now is the time to listen to the people, for once for real throughout Europe.

Tämä Timo Soinin kommentti on julkaistu Mary Ellen Synonin blogissa
Daily Mailissä  15.12. 2011 http://synonblog.dailymail.co.uk/

Tänään yksin Suomella on jo enemmän vastuita kuin koko Kreikan ensimmäisessä paketissa yhteensä, yli 35 miljardia euroa. Se tarkoittaa vastuiden 7000 prosentin kasvua alle kahdessa vuodessa.

Niskalenkistä tuli hirttosilmukka. Onko Suomi valmis irrottautumaan ennen kuin on liian myöhäistä?

Olen tätä kehitystä asiantuntijoiden ja markkinameklareiden kanssa jo pitkään selvitellyt ja yrittänyt pitää siitä kovaa meteliä. Väitän, että Kataisen hallitus ei ole ymmärtänyt, miten isot riskit Suomelle on tullut. Hallituksen mukaan vastuut ovat “vain” 4 miljardia. Kuka on oikeassa?

Olen avustajieni kanssa tuottanut oheisen tekstin, jossa avaan oman käsitykseni asiasta. En ole erehtymätön. Kerro, jos olen väärässä. Demokratia toimii, kun on aitoa debattia. Näitä lukuja on käytävä läpi.

Suomella on vielä aikaa ja mahdollisuus tehdä valintoja.

Täysmääräiset vastuut

Näissä lainoissa ja lainatakuissa on paljon hankalia yksityiskohtia. Tärkeintä on ymmärtää suuruusluokka. Ei tässä pilkun oikeaa puolta kysellä. Summat ovat vaarallisen suuria Suomen valtiolle ja kansantaloudelle, laskettiin ne miten tahansa.

Kokonaismäärissään tilanne on tällä hetkellä seuraava. Myöhemmin selitän, mikä kuuluu Suomelle.

Kreikan suorat lainat:   80 miljardia
ERVV:                           780 miljardia (noussut 255:stä 440:een ja sitten 780:een)
ERVM (komissio):          60 miljardia

Kreikan lainat ja ERVV on tarkoitus siirtää heinäkuussa 2013 alkavaan pysyvään mekanismiin (EVM), jonka koko on periaatteessa 700 miljardia. Vielä ei tiedetä miten tämä tehdään, varsinkin jos takuita on jäljellä ja ne pitäisi ajaa loppuun. Pahimmassa tapauksessa vastattaviksi tulevat kaikki yhteensä.

EVM:     700 miljardia

Suomelle tulee vastuita myös Kansainvälisen valuuttarahaston kautta. Siinä Suomen osuus on pienempi, mutta se pitää kuitenkin laskea mukaan. IMF:n kokonaistakaukset ovat tällä hetkellä noin 400 miljardia euroa. Euromaihin liittyvään lainaukseen siitä on sopimusten mukaan varattuna 250 miljardia, joista noin 100 miljardia on jo korvamerkitty.

IMF:     100-250 miljardia

On totta, että ERVV:n ja EVM:n kokonaiskapasiteettia ei ole vielä otettu käyttöön. Mutta historia on jo toistuvasti osoittanut, että Suomella ei ole kanttia jäädä poikkiteloin. Ensin kiistetään kaikki, mutta lopulta myönnytään ja väitetään, että muuta ei voitu. Sitä paitsi nyt on käytännössä jo sovittu siitä, että EVM-rahoitusta voidaan käyttää 85 prosentin enemmistöllä. Eli Suomen kannasta ei enää tarvitse välittää!

EKP:n riskit isoin potti

Suomessa on puhuttu vain yllämainituista luvuista. Tosiasiassa vastuita on paljon enemmän. Ylivoimaisesti isoin potti tulee Euroopan keskuspankin erilaisista toimenpiteistä, joilla on yritetty hillitä kriisiä. Se ei ole ilmaista. Vastuu näistä riskeistä lankeaa automaattisesti euromaille.

EKP suorat ostot:            203,5 miljardia
EKP Target2-rahoitus:     430 miljardia (kriisimaiden vaje)
EKP hätärahoitus (ELA):  350 miljardia

(Markkinoilla EKP-rahoituksen kokonaismäärä on usein arvioitu suuremmaksi, noin 1200–1300 miljardiin. Toisaalta arvonkorotusrahastoja on keskuspankin varannoissa noin 400 miljardia.)

EKP:n luomia riskejä on siis kolmenlaisia. Ensin ovat suorat lainaostot, kun markkinoilta ostetaan kriisimaiden lainoja keskuspankin piikkiin (mitä on vaikea sovittaa yhteen perussopimuksen 123 artiklan kanssa, kuten perussuomalaiset ovat toistuvasti huomauttaneet).

Toiset riskierät ovat kriisimaiden vaje EKP:n Target2-järjestelmässä sekä erilliset hätärahoituslainat. Niiden taustalla on pankkien talletuspako kriisimaissa. Yritykset ja kansalaiset tietävät pankkien olevan lirissä, joten he ovat tyhjentäneet tilejään kovalla tahdilla. Jotta pankit eivät menisi nurin, EKP on paikannut vajetta antamalla niille halpaa luottoa heikoin vakuuksin.

Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kun pankit eivät pysty näitä lainojaan maksamaan, vastuut kaatuvat keskuspankkien maksettaviksi. Hätärahoitus kaatuu ensi sijassa paikallisten keskuspankkien syliin, lopullisesti tietenkin taas ”yhteiseen kassaan”. Tappiot katetaan ensin varausvarannoin, sitten suorilla maksuilla pääomaprosenttien perusteella. Suomelle tulee lasku automaattisesti.

Näiden vastuiden lopullista realisoitumista on vaikea ennustaa. Se on kuitenkin selvää, että vastuut ovat hirvittävän suuret ja jäsenmaiden on lopulta maksettava viulut. Ne maksetaan loppukädessä joko pääomittamalla EKP:tä tai setelirahoituksella eli inflaation muodossa. Seteleitä painamalla ei luoda varallisuutta tyhjästä.

Kataisen hallitus on yrittänyt vähätellä EKP:n ja Suomen Pankin riskejä sillä verukkeella, että “Suomen Pankin puskurit riittävät kattamaan tappiot”. Väite on aivan järjetön ja vastoin tervettä logiikkaa. Jos Suomen Pankki joutuu myymään kymmeniä miljardeja varallisuuttaan, sehän on Suomen kärsimä tappio!

Ei kymmenien miljardien riskejä voida lakaista maton alle sillä perusteella, että “kyllä me se kestetään”. Tietenkin kestetään. Mutta kun tappioita tulee, ne ovat ihan oikeita tappioita. Ei se riipu siitä, millä tavalla ne maksetaan.

Suomen osuudet

Mikä on Suomen osuus tästä kaikesta?

Suomen suhdeluku vaihtelee jonkin verran. Esimerkiksi Kreikan suorien lainojen osalta osuus on 1,85 % ja EVM:ssä se on 1,79 % (Slovakia ei osallistunut Kreikan lainoihin ja sai EVM:stä 15 prosentin alennukset). Käytännössä vastuuosuutemme noin yleensä aina noin 1,8–2,0 %. Suomen osuudet yllä mainituista kokonaisvastuista ovat karkeasti seuraavat:

Kreikan suorat lainat:   1,5 miljardia
ERVV:                            14 miljardia
ERVM (komissio):           1 miljardi

EVM:                              12 miljardia

EKP suorat ostot:          3,5 miljardia
EKP Target2-rahoitus:     8 miljardia
EKP hätärahoitus:         6,5 miljardia (olettaen etteivät kriisimaat pysty maksamaan)

IMF:                               1,5 miljardia

Yksityiskohdista sopii kinastella. Olennaista on suuruusluokka.

Pitää muistaa se, että näin suuri osuus kokonaisvastuista on täysin epäoikeudenmukainen meitä kohtaan. Suomella ja suomalaisilla pankeilla ei ole juuri lainkaan saatavia kriisimaista. Me maksamme muiden virheistä.

Tukipaketeilla pelastetaan pankkeja: keski- ja eteläeurooppalaisia pankkeja, jotka olivat rikastumassa viimeiset kymmenen vuotta riskilainoillaan. Nyt Suomi maksaa näitä talkoita niin kuin se olisi ollut mukana soppaa keittämässä! Ilman, että olemme asiassa koskaan tehneet yhtään päätöstä.

Se on sitä EU-demokratiaa.

Kaksi vakavaa ongelmaa

Eikä siinä kaikki. On otettava huomioon kaksi erittäin vakavaa lisäseikkaa.

Ensimmäinen on se, kuten eduskunnan väittelyistä kävi selväksi, etteivät kaikki ole aivan ymmärtäneet, miten vastuut lasketaan. Vastuut kirjoitettuna uudessaan muodossaan koskevat vain pääomaa – mutta todellisuudessa maksettavaksi tulevat sekä pääoma että RAHOITUSKULUT. Jokainen asuntolainan ottaja ymmärtää, että rahoituskulut eivät ole pikku juttu.

Todellisia kokonaisvastuitamme emme siis edes tiedä. Esimerkiksi ERVV:n 14 miljardin euron summa lähes kaksinkertaistuu, jos kolmenkymmenen vuoden rahoituskulut ovat yli 3,5 % vuodessa.

Toinen ja vielä vakavampi ongelma on se, että kriisin edistyessä maksettava määrä vain kasvaa. Samaan aikaan yhä useampi maa siirtyy takaajasta saajaksi ja Suomen prosenttiosuus vastuista kasvaa automaattisesti.

Esimerkiksi Portugali, Irlanti, Espanja ja Italia olivat maksamassa ensimmäisiä Kreikan lainoja. Tänään Portugali ja Irlanti ovat kiinni ERVV:n lainaletkuissa, eivätkä ne siis osallistu takauksiin. Espanja ja Italia ovat seuraavina ovella koputtamassa. Jopa Ranskan AAA-luottoluokituksen menetyksestä puhutaan markkinoilla jo päivittäin.

Italia ja Espanja ovat niin isoja maita, että niiden putoaminen pois voi pahimmillaan aiheuttaa dominoefektin. Haluammeko todellakin istua uppoavassa laivassa viimeiseen hengenvetoon saakka?

Yhteensä yli 35 miljardia

Katsotaan eri uhkakuvia lukuina. Jos otamme sen hyvin optimistisen vaihtoehdon, että nämä nykyiset rahat riittävät, ERVV ja Kreikka-lainat siirtyvät sellaisinaan EVM:ään eikä se tarvitse lisää rahaa, niin Suomen vastuut ovat suurin piirtein seuraavat:

Kreikan lainat + ERVV + ERVM + EVM + IMF + EKP = 36 miljardia euroa

Tuo ei valitettavasti ole todennäköinen skenaario. Vähintään näyttää todennäköiseltä, että ERVV:n lisäksi tarvitaan uusi rahoitus EVM:ään, jolloin Suomen vastuut ovat karkeasti:

36 mrd +12 mrd = 48 miljardia euroa

Rahoituskulujen vaikutusta on vaikea ennakoida, koska korot voivat vaihdella. Mutta jos oletetaan nykyiset ERVV:n lainakorot, niin 30 vuoden rahoituskulut lisäävät vastuita noin 12 miljardilla:

48 mrd +12 mrd = 60 miljardia euroa

(Nokkela lukija voi huomata, että tässä ei tehdä eroa tämän päivän ja 30 vuoden kuluttua käytettäviä rahoja, mutta tällä matematiikallahan ne Suomen Kreikka-takauksetkin laskettiin…)

Italia ja Espanja letkuihin

On yhä todennäköisempää, että pian Italia ja Espanja tarvitsevat tukea. Silloin ne siirtyvät takaajista lainoitettaviksi. Mitä se tarkoittaisi Suomelle numeroina?

Arviot vaihtelevat, mutta yleisten laskelmien mukaan Espanjan ja Italian kaatuminen tulee lisäämään lainatarpeita noin 2000 miljardilla eurolla. Käytännössä se tarkoittaa yhteensä yli 3000 miljardin takausvastuita. Koska samalla Italia ja Espanja putoavat pois takaavien puolelta, Suomen osuus kasvaisi yli 2,5 prosenttiin. Suomen vastuut olisivat siis kokoluokkaa:

3000 mrd * 2,5 % = 75 miljardia euroa

Vanha jenkkisenaattori Everett Dirksen sananparren mukaan totesi: “A billion here, a billion there, and pretty soon you’re talking about real money“. Amerikkalainen biljoona on suomen kielessä miljardi, mutta nykyisessä EU:ssa sanonta pitäisi varmaan kääntää näin:

Sata miljardia sinne, sata miljardia tänne, mitäs sillä väliä!

Kuka tämän maksaa?

On vaikea hahmottaa näin isoja lukuja. Pitää verrata jonkin konkreettiseen.

Tässä yksi laskelma. Antaa realismia.

Suomessa on 5,37 miljoonaa asukasta, huoltosuhde noin 1,25, eli työtä tekeviä on 44 % kansasta. Nettoveronmaksajia on heistä hieman yli 60 %, joten suunnilleen 27 % kansasta joutuu lopulta kantamaan velkatakuiden tappiot. Se on suunnilleen 1,5 miljoonaa suomalaista.

Kaikkein optimistisimmassa skenaariossa Suomen kokonaisvastuut nettoveronmaksajaa kohden ovat siis

24 000 euroa / henkilö

ja hieman pahemmassa tilanteessa, jossa EVM vaatii täydet lisätuet, ne ovat

32 000 euroa / henkilö.

Kun laskemme mukaan rahoituskulut, saadaan summaksi

40 000 euroa / henkilö

ja kun laskemme kustannukset Italian ja Espanja kaatumisesta, saadaan

50 000 euroa / henkilö.

Kannattaa katsoa ympärilleen huoneessa ja miettiä, paljonko siinä jo kertyy.

Mistä silloin leikataan?

Toinen vertailukohta on Suomen valtion budjetti. Vuonna 2011 valtion tulot (ilman lainanottoa) olivat noin 43 miljardia ja ensi vuoden ennuste on 45 miljardia. Suomen lainat ja takaukset kriisimaissa ovat siis kooltaan samaa suuruusluokkaa kuin Suomen valtion kaikki vuotuiset tulot, sisältäen kaikki verot ja muut maksut.

Kolmas vertailukohta on valtion velka. Sitä oli viime vuoden lopulla noin 75 miljardia ja tällä hetkellä vajaat 80 miljardia. Kaikkein pahimmassa vaihtoehdossa, jossa Suomi jatkaa euromaiden rahoittamista, kun samaan aikaa yksi putoaa pelistä toisensa jälkeen, Suomen valtion velka kasvaa räjähdysmäisesti. Siihen verrattuna kaikki aiemmat kriisit kuten 1990-luvun pankkikriisi jäävät lilliputtiluokkaan.

On sanomattakin selvää, etteivät nämä aiemmin kuvatut vastuut todennäköisesti realisoidu aivan täysimääräisesti. EKP:n lainojen takuina on toistaiseksi edes jonkinasteisia vastineita, vaikkakin yhä huonompilaatuisia. Samoin yleisissä velkajärjestelyissä on yleensä ”vain” 35–60 prosentin alaskirjaukset. Tosin Kreikan osalta puhutaan jo 75 prosentin leikkauksista. Tappiot Suomelle tulevat suorassa suhteessa näihin leikkaustasoihin.

Tämä “alennus” on kuitenkin laiha lohtu – niin vaarallisen suurista summista on kyse.

PS.

Kuten sanoin, en ole erehtymätön. Näissä asioissa on paljon vaikeita ja muuttuvia osia. Sen luokan kysymyksestä on kuitenkin kyse, että näitä lukuja pitäisi jokaisen äänestäjän käydä kriittisesti läpi ja tehdä omat päätelmänsä. Netistä löytyy lähteitä. Suomessa tästä on kirjoitettu liian vähän. Taloussanomien Jan Hurrille pitää nostaa hattua. Hän on jo puolentoista vuoden ajan käynyt läpi kriisin lukuja ja taustoja kriittisellä silmällä.

Olemme menossa rytinällä kohti velkaunionia, kansallisen budjettivallan menettämistä, Suomen täysvaltaisuuden myymistä – sekä räjähtävällä voimalla lisääntyvää valtion velkaa, kun yksi euromaa kaatuu toisensa perään, ja Suomi jatkaa takaamista!

Eikä meiltä enää kysytä – tuodaan vain lasku!

Huippukokous oli kaikkien poliittisten vedätysten huippu. Ensin luotiin keinotekoinen markkinapaine. “Nyt pitää suostua tai loppu tulee!” Markkinameklarit tietävät, että se oli suomeksi sanottuna valhetta. Kyllä suurpankkiirit tämän osaavat, kun heidän rahojaan pelastetaan.

Jos joku muuta luulee, pyydän selittämään, miten huippukokous on ratkaissut eurokriisin. Ei mitenkään. Se ei millään tavoin ratkaise kriisimaiden ongelmia. Nyt vallan keskittäjät käyttävät ihmisten pelkoa ja tietämättömyyttä häikäilemättä hyväkseen. “Älä koskaan jätä kriisiä käyttämättä“, he sanovat.

Merkozy kyllä tietää, miten poliittista peliä pelataan. Heidät on monessa liemessä keitetty. Kataisen hallitus on sen rinnalla lauma pikkulapsia. Ja tulos on sen näköistä.

Kun lukee huippukokoukset päätöslausumia, on vaikea löytää mitään merkkiä siitä ohjeistuksesta ja valtuutuksesta, jolla eduskunta lähetti hallituksen neuvottelemaan. Eikä ihme. Ei Suomen kanta kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Mehän suostumme kuitenkin! Alistumme – menemme vaikka rähmällemme! “Pitää olla päätöksenteon ytimessä!”

Kataisen ainut saavutus on epämääräinen alaviite. Pahoin pelkään, että EVM:n määräenemmistösääntöön olisi suostuttu kokonaan, jos perustusvaliokunta ei olisi todennut sen olevan Suomen perustuslain vastainen.

Seuraavaksi alkaa juonittelu siitä, miten sekin alaviite voidaan vesittää. Joko yritetään saada valiokunta pyörtämään aiemman kantansa tai sitten vikitellään keskusta mukaan. Eurokriisissä keskustalla ei ole ollut johdonmukaista linjaa.

Ja perustuslakivaltiokunta on poliittinen elin. Se tottelee lopulta hallituksen tahtoa, kun pannaan kova kovaa vastaan.

Hallitus on käytännössä jo suostunut Suomen veto-oikeuden menettämiseen, vaikka ennen kokousta vannoi kautta kiven ja kannon, että sitä ei voida hyväksyä.

Näin käy, kun ei ole omaa suunnitelmaa. Jos et ole valmis kävelemään ulos, jäät muiden pelinappulaksi.

Kirjoitin viime toukokuussa Wall Street Journalissa, että näin tulisi käymään: “Yksimielisyyden poistaminen on vain ajan kysymys. Silloin meillä on täysmittainen varainsiirtoja tekevä liittovaltio.”

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että huippukokouksessa käytännössä vesitettiin sijoittajavastuu. Saa nähdä, miten Urpilainen yrittää sen selittää. Oliko sijoittajavastuu kynnyskysymys hallitusyhteistyölle vai eikö se ollutkaan? Ollaanko vasta päästy linnanjuhlista kotiin kun alkavat uudet takinkääntöjuhlat?

Varautuminen eurokriisin syvenemiseen ja euron hajoamiseen

Perussuomalaiset ovat alusta lähtien vastustaneet ylivelkaantuneiden euromaiden suoraa ja katteetonta tukemista. Tukipaketit ovat Suomen kannalta epäoikeudenmukaisia ja vaarallisen kalliita. Kaikki euromaat – Suomea ja Luxemburgia lukuun ottamatta – ovat ensin rikkoneet kasvu- ja vakaussopimuksen velkarajoja. Sen jälkeen tukipaketeilla on rikottu perussopimuksen no bailout -kieltoa (SEUT 125), minkä lisäksi Euroopan keskuspankki on toiminut kyseenalaisesti suhteessa jäsenvaltioiden rahoituskieltoon (SEUT 123) ryhtyessään rahoittamaan kriisimaita omasta pussistaan.

Taustaa

Emme ole missään vaiheessa hyväksyneet näitä toimenpiteitä. Ne ovat kohtuuttomia Suomea kohtaan ja uhkaavat ajaa meidätkin velkaloukkuun. Suomen kokonaisvastuut on arvioitu jopa 35 miljardiksi euroksi, kun mukaan otetaan EKP:n toimenpiteistä aiheutuvat riskit. Jos kuusi pahinta kriisimaata kaatuu, vastuut voivat pahimmassa tapauksessa kaksinkertaistua siitäkin. Suomelle kävisi silloin samoin kuin Irlannille pari vuotta sitten, kun se päätti antaa pankeilleen käytännössä rajatonta tukea. Riskit ovat vaarallisen suuria, kun muistetaan, että Suomen valtion velka on vajaat 80 miljardia ja valtion vuosittainen budjetti on noin 50 miljardia euroa.

Kokonaisvastuiden selvittäminen eduskunnalle on ollut hallituksen suunnalta varsin hapuilevaa, mikä on vaikeuttanut kansanedustajien työtä ja heikentänyt demokraattista kontrollia. Sopimusten epäselvyydet, vakuusjärjestelyjen monimutkaisuus ja EKP:n harjoittama tietojen pimittäminen ovat lisänneet kansalaisten epäluottamusta poliitikkoja sekä Euroopan unionin instituutioita kohtaan.

Yritykset pelastaa tilanne ilman kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestelyä ovat epäonnistuneet, koska tarvittavat rakenteelliset uudistukset olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Nyt, maailmantalouden ajautuessa taantumaan, ei ole mitään sellaista talouskasvun lähdettä, joka voisi nostaa kriisimaat nopealle kasvu-uralle, kun maat joutuvat samaan aikaan tekemään kovia leikkauksia ja veronkorotuksia. Vain kovat tosiasiat myöntämällä voidaan rakentaa tulevaisuutta.

Velkakriisi on euron kriisi

Kyseessä on euron kriisi. Yhteinen rahapolitiikka on ruokkinut tietyissä jäsenvaltioissa vastuutonta velaksi elämistä, jossa sekä yksityinen että julkinen sektori ovat pöhöttyneet halvan lainarahan turvin. Euroalue oli jo syntyessään kaukana optimaalisesta valuutta-alueesta, mutta vastoin euroidealistien optimistisia ennusteita epätasapainot (inflaatio, talouskasvu, kauppataseen tasapaino) enemmän ja vähemmän kehittyneiden EU-maiden välillä ovat vain kasvaneet euroaikana. Tämä on keskeinen syy vallitsevaan kriisiin, sillä yhteinen rahapolitiikka on ajanut tietyt maat ahtaalle ja vaikeuttanut niiden talouspolitiikan harjoittamista.

Kriisi ei tullut yllätyksenä asiaa lähempää seuranneille. Jo ennen euron perustamista useat johtavat taloustieteilijät arvostelivat hanketta siitä, että se perustui vain poliittisiin tavoitteisiin ja soti talouden logiikkaa vastaan. Euro ei täyttänyt useimpia optimaalisen valuutta-alueen ehtoja, minkä vuoksi Harvardin Martin Feldstein kirjoitti jo vuonna 1992, että Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) vaikeuttaisi alueen talouskehitystä ja lisäisi Euroopan sisäisiä konflikteja – juuri kuten viimeisen vuoden aikana on tapahtunut.

Feldstein ei ollut mielipiteineen yksin, vaan myös Nobel-palkitut taloustieteilijät Milton Friedman ja Paul Krugman pitivät euroa kohtalokkaana virheenä jo ennen sen syntyä. Samoilla linjoilla oli moni muukin, kuten New Yorkin yliopiston professori Nouriel Roubini, joka tunnetusti ennusti viime vuosien finanssikriisin sekä suututti Italian talousministeri Tremontin Davosissa vuonna 2006 pitämässään puheessa, jossa hän arveli Italian ajautuvan kriisiin ja irtaantuvan eurosta lähivuosina.

Euron haitat Suomelle

Suomessa euro on ollut pyhä lehmä, jonka arvostelua on pidetty sopimattomana ja tietämättömänä. Nyt on toisin.

Euron piti myyntiesitteen mukaan tuoda talouskasvua, vakautta ja yhtenäistä talouskehitystä. Todellisuudessa on käynyt toisin. Palkansaajien tutkimuslaitoksen ekonomisti Jukka Pietilä on hiljattain laskenut, että euromaiden kasvu on ollut hitaampaa kuin mitä se olisi ollut ilman euroa. Verrokkimaat Iso-Britannia, Ruotsi, Sveitsi ja Tanska ovat kehittyneet paremmin useilla mittareilla, vaikka Iso-Britannia kärsi suuren finanssikriisin pankkisektorillaan. Ero selittyy ensisijaisesti itsenäisellä rahapolitiikalla, joka on vaikeissa talousoloissa ollut maille eduksi.

Taloustieteen professori Pertti Haaparanta on todennut, että näytön paikka on niillä, jotka väittävät EMU-jäsenyyden hyödyttäneen suomalaisten enemmistöä. Hän viittaa mm. David Cookin uuteen tutkimukseen, jonka mukaan euroon siirtyminen on johtanut palkkojen tulo-osuuden laskuun etenkin Suomen kaltaisissa maissa. Tämä tarkoittaa, että euro vaikutuksesta aiempaa suurempi osuus bruttoarvonlisäyksestä on kanavoitunut suuria pääomia ansaitseville henkilöille. Eurojäsenyyden suurimpia menettäjiä ovat olleet palkansaajat – eli kansalaisten enemmistö.

Myös maailmalla useat talousasiantuntijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua Suomen kaltaisten maiden eurojäsenyydestä. Esimerkiksi investointipankki Goldman Sachsin entinen pääekonomisti Jim O’Neill sekä ajatushautomo Strategy Economics Matthew Lynn ovat julkisesti arvioineet, että oma valuutta voisi olla Suomelle eduksi.

Liittovaltio tai itsenäisyys

Hallitus ei ole tehnyt selvää ja julkista valintaa tilanteen ratkaisemiseksi. Sekä edellinen että nykyinen hallitus ovat esittäneet itsenäistä linjaa, mutta lopulta ovat aina seuranneet Saksan ja Ranskan talutusnuorassa. Hallitus ei ole myöntänyt sitä, mistä muualla puhutaan avoimesti: euro ei toimi ilman laajamittaista liittovaltiota.

Liittovaltiokehitys on agendalla varsin avoimesti. Komission ehdottamat eurobondit vakiinnuttaisivat julkistaloudellisen yhteisvastuun euroalueelle. Saksan ajama yhteinen finanssipolitiikka puolestaan keskittäisi budjettivallan Brysseliin. Taloustieteilijöiden mukaan seuraavaksi agendalla ovat mm. työmarkkinoiden sääntelyn yhtenäistäminen, eläkejärjestelmien integrointi sekä Euroopan laajuinen työttömyysturva. Ilman yhteisiä riskienjakomekanismeja ei EMU:sta saada toimivaa valuutta-aluetta.

Perussuomalaiset eivät usko Euroopan liittovaltion olevan oikea tie. Eurobondit johtaisivat Suomelle huomattavasti kalliimpiin rahoituskuluihin, koska Suomen julkinen talous on euroalueen parhaiten hoidettuja. Sitä paitsi joutuisimme automaattisesti ottamaan vielä nykyistäkin isompia vastuita ongelmamaista, sillä yhteiset, jopa tuhansien miljardien velkakirjat nostaisivat automaattisesti omia vastuitamme kymmenillä miljardeilla euroilla.

Keskitetty budjettipolitiikka tekisi eduskunnasta sivukonttorin – samoin kuin Suomen Pankille on tapahtunut. Eikä yhteinen fiskaalijärjestelmä kuitenkaan lopulta toimisi, koska EU koostuu hyvin erilaisista kulttuureista ja perinteistä, eikä se noudata omia sääntöjään.

Työmarkkinoiden, sosiaalipolitiikan ja eläkejärjestelmän suhteen meidän on turha kuvitella, että Suomen mallista tulisi EU:n malli. Isot maat jyräävät, Suomi on mukana – tai sitten ei ole.

Isoimpia esteitä liittovaltion toiminnalle ovat suuret erot euromaiden välillä korruption, hallinnon tehokkuuden ja lakien noudattamisen suhteen. Maailmanpankin indikaattoreiden mukaan Italia, Kreikka, Portugali ja Espanja ovat näiltä osin lähempänä kehittyviä valtioita, kun taas Suomi on euromaista kaikkein kauimpana niistä. Euro ei ole pienentänyt näitäkään eroja, vaan esimerkiksi Italia on jatkanut matkaansa alaspäin.

Perussuomalaiset kunnioittavat kansan päätöksiä – mutta eivät eliitin toimintatapaa, jossa liittovaltiota yritetään hivuttaa eteenpäin väkisin ja pikkuhiljaa ilman äänestäjien siunausta. Vaadimme, että hallitus kertoo kansalle avoimesti, mihin ratkaisuihin se on valmis kriisien pahentuessa. Kyse on niin suuren mittaluokan ratkaisuista Suomen itsenäisyyden kannalta, ettei sellaisia saa tehdä vaivihkaa ja ilman julkista debattia.

Hajoamiseen varauduttava

Lopuksi kannamme huolta siitä, mitä hallitus aikoo tehdä, jos euroalue mahdollisesti hajoaa lähitulevaisuudessa. Tämä skenaario on noussut vakavaksi puheenaiheeksi. Olisi edesvastuutonta, jos hallituksella ei olisi toimintastrategiaa sitä varten.

Esimerkiksi Englannissa maan rahoitusvalvoja (Financial Services Authority) vaati hiljattain, että suuret pankit varautuvat euron mahdolliseen hajoamiseen. Suomessa Ålandsbanken Asset Managementin toimitusjohtaja Stefan Törnqvist on ennustanut kriisin johtavan lopulta euroalueen hajoamiseen.

Euron hajoamista ei voida enää sulkea pois. Suomen on mietittävä oma strategiansa, joka ei ole sidottu muiden euromaiden valintoihin. Saksalla on D-markat vielä hyvässä tallessa.

Selvä vaihtoehto tarjolla

Perussuomalaiset ovat tarjonneet selvän vaihtoehdon.

Ensinnäkin Suomen piikki kiinni heti. Suomen riskit ovat jo nyt mittavat. Suomi ei ole aiheuttanut tätä kriisiä. On epäoikeudenmukaista asettaa suomalainen veronmaksaja tämän kriisin maksumieheksi. Suomen osuus takauksista on epäoikeudenmukainen. Tukipaketit ovat EU:n omien sopimusten vastaisia ja siten moraalittomia.

Toiseksi kriisimaiden velkoja on leikattava. Kriisimaiden velkataakka on niin suuri, että ilman mittavia velkojen leikkauksia (haircut) ne eivät selviä. Tappiot realisoituvat riskien ottajille.

Kolmanneksi jatkorahoitus voidaan hyväksyä vain suoraan IMF:n kautta – ilman välikäsiä kuten ERVV:tä. Kansainvälinen valuuttarahasto on se taho, jolla on sekä uskottavuus että kokemus velkakriisien ratkaisemiseen. EU:lla ei ole kumpaakaan. EU on täysin omien vallanpitäjiensä halvaannuttama. Virheitä ei myönnetä vaan pankkien lisäksi pelastetaan epäonnistuneita poliitikkoja.

Neljänneksi on jo aika tehdä selvitys Suomen rahapoliittisista vaihtoehdoista. Perussuomalaiset eivät hyväksy liittovaltiopolitiikkaa, eivätkä velka- ja tulonsiirtounionia eurobondeineen.

Emme hyväksy EKP:n johtamaa rahoitusta, jossa Suomen kansa pantaisiin maksamaan kymmeniä miljardeja euroja ilman mitään demokraattista kontrollia. Maksu tulisi joko suoraan pääomittamisen kautta tai – mikä vielä epäoikeudenmukaisempaa – nopeasti kasvavan inflaation kautta.

Vaadimme myös lisätietoja hallituksen paljon mainostamasta vakuussopimuksesta. Kreikan lainan seuraava maksuerä on menossa maksuun – joko Suomen vakuussopimus on Lontoossa saatu kyhätyksi ja mikä on sen sisältö? Tarvitaan selkokielinen teksti, jotta kansa voi arvioida päättäjiensä pätevyyttä ja luotettavuutta.

Edellä olevan perusteella ja Suomen perustuslain 43 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:

Onko hallitus varautunut euron mahdolliseen hajoamiseen ja aikooko hallitus teettää perusteellisen selvityksen Suomen rahapoliittisista vaihtoehdoista esimerkiksi Ruotsin, Tanskan, Iso-Britannian ja Sveitsin malleja seuraten

sekä
hyväksyykö hallitus sen, että eduskunnan budjettivalta siirretään Euroopan komissiolle

sekä
hyväksyykö hallitus komission ehdottamat eurobondit, jotka nostaisivat huomattavasti Suomen valtion lainakustannuksia ja lisäisivät automaattisesti sen vastuita kriisimaista

sekä
hyväksyykö hallitus todellakin sen, että vakuusrahastojen riskiä kasvatetaan moninkertaiseksi muuttamalla rahastot vipurahastoiksi

sekä
hyväksyykö hallitus kriisimaiden velkojen hoitamisen EKP:n setelirahoituksella?

Isot EU-maat pitävät neuvonpitoa keskenään pienten kansojen kannatellessa häntää.

Suomen kansalla on oikeus tietää mitä on tapahtumassa ja miksi? Väilikysymyksellä hallitus joutuu Eduskunnan kautta kertomaan Suomen kansalle etukäteen ja ennen EU-huippukokousta mitä se tavoittelee ja mikä on hallituksen linja.

Perussuomalaisten linja on selvä:

1. Piikki kiinni heti. Suomen riskit ovat jo nyt mittavat. Suomi ei ole aiheuttanut tätä kriisiä. On epäoikeudenmukaista asettaa suomalainen veronmaksaja tämän kriisin maksumieheksi. Suomen osuus takauksista on epäoikeudenmukainen. Tukipaketit ovat EU:n omien sopimusten vastaisia ja siten moraalittomia.

2. Kriisimaiden velkoja on leikattava. Kriisimaiden velkataakka on niin suuri, että ilman mittavia velkojen leikkauksia(haircut), ne eivät selviä. Tappiot realisoituvat riskien ottajille.

3.Jatkorahoitus vain IMF:n kautta. Kansainvälinen valuuttarahasto on se taho, jolla on sekä uskottavuus että kokemus velkakriisien ratkaisemiseen. EU:lla ei ole kumpaakaan. EU on täysin omien vallanpitäjiensä halvaannuttama. Virheitä ei myönnetä vaan pankkien lisäksi pelastetaan epäonnistuneita poliitikkoja.

4. On jo aika tehdä selvitys Suomen rahapoliittisista vaihtoehdoista. Perussuomalaiset eivät hyväksy liittovaltiopolitiikkaa, eivätkä velka- ja tulonsiirtounionia eurobondeineen.

5. Ei tehdä EKP:sta uutta NKP:ta. Neuvostoliitossa kaikki viisaus oli olevinaan Neuvostoliiton Kommunistisella Puolueella.EU-maissa leviää vaarallisella tavalla ajatus, että eurokriisin ratkaisussa kaikki viisaus on Euroopan Keskuspankilla.

6. Kreikan lainan seurava maksuerä on menossa maksuun. Joko Suomen vakuussopimus on Lontoossa saatu kyhätyksi ja mikä on sen sisältö? Selkokielinen teksti suomen kielellä.

Perussuomalaiset edellyttävät hallitukselta vastauksia Eduskunnan suurelle salille. Tämä asia on niin suuri ja vakava, että Suuren valiokunnan käsittely ei ole riittävä.

Velkakriisin ratkaisussa uusi vaihe käyttöön

Minulta on tiedusteltu, mikä on perussuomalaisten vaihtoehto euromaiden kriisin ratkaisuksi. Kysymys on äärimmäisen vaikea. Olen sitä jo pitkään pohtinut, olen lukenut ja olen asiantuntijoita kuullut. Lyhyt vastaus on ja on ollut, että Suomen tulisi kieltäytyä rahoittamasta kriisimaita – paitsi ja ainoastaan Kansainvälisen valuuttarahaston kautta. Pitkä vastaus on monimutkaisempi.

IMF on ainut oikea taho ongelmaa ratkaisemaan. Se perustettiin juuri tukemaan tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita valtioita. Sillä on tällaisista tilanteista kokemusta, uskottavuutta ja riittävän leveät hartiat. Miksi IMF:n puoleen ei siis käännytty tässäkin tilanteessa? Se perustui yksittäisten euromaiden etuihin ja federalistiseen Eurooppa-politiikkaan. Tästä syntyvät virheet on nyt nähty. Kriisirahoituksen päätökset tulisi viimeistään nyt siirtää IMF:lle.

Valitettavasti tämä paras ratkaisu ei ole Suomen päätettävissä. Me emme tänä päivänä ole Euroopan päättäjien pöydässä, ennemminkin sivuhuomautus.

Tähän asti Suomi on osallistunut tukipaketteihin siinä suhteessa, joka sillä on eurojärjestelmässä. Se on kohtuutonta. Kriisin juuret ovat euron rakenteissa ja ylivelkaisuudessa, mutta tukipaketeissa on kyse pankkien pelastamisesta. Tämän ovat kaikki jo myöntäneet.

Jos hallitus vastoin perussuomalaisten kantaa osallistuu, osuutemme tulee siis olla suhteessa pankkiemme riskeihin. Se ei olisi paljon. Pankkiemme pääomat ovat kunnossa ja kriisisijoitukset minimaalisia. Suomalaiset pankit eivät myöskään olleet velkamaita rahoittamassa ja niistä viime vuosien aikana miljardien eurojen voittoja takomassa. On kohtuutonta, että meistä tehdään nettomaksamisen maailmanmestareita.

Olisivatko muut euromaat valmiita nielemään tämän vaatimuksen? Kyllä, jos vaihtoehto on, että piikki on meidän osaltamme kiinni. Tähän meillä on painavat perustelut.

Ensimmäiseksi tukipaketit rikkovat EU:n perussääntöjä jotka olemme solmineet. Perussopimus kieltää siirtämästä jäsenmaiden velkoja muiden vastuulle. Lisäksi kriisimaat ovat rikkoneet velkarajoja ja vääristäneet tilastojaan.

Muiden ylivelkaisuus ei ole myöskään Suomen aiheuttamaa. Meiltä päinvastoin Nyberg vaati muutoksia eurojärjestelmän vakuuskäytäntöihin jo 2003. Ei kuunneltu.

Me olemme pitäneet velkarajoista kiinni, kun muut ovat rikkoneet sääntöä säännön perään. Kaikista euromaista ainoastaan Suomi ja Luxembourg ovat pysyneet sopimusten sisällä.

Mikä on pahinta, kustannukset ovat maallemme vaarallisen suuria. Velkatakuista on muodostumassa Suomelle velkaloukku. Osuutemme kaikista velkavastuista on jo noin 35 miljardia euroa, mukaan lukien eri ohjelmien ja EKP:n toimista tulevat riskit. Jos olemme mukana ja kaikki kuusi kriisimaata kaatuvat, maksettavaksemme voi pahimmillaan tulla lähes 70 miljardia – valtiomme velka voi lähes kaksinkertaistua.

Näistä luvuista riippumatta joissain piireissä vielä keskustellaan ERVV:n paisuttamisesta “velkavivulla”. Se tuskin onnistuu – onneksi. Hanke on alun perinkin edesvastuuton. Velkavipu vain moninkertaistaisi veronmaksajien riskit. Se olisi kuin jatkuvaa panosten tuplaamista vedonlyöntitappioiden takaisinsaamiseksi.

Me tiedämme, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Kaikki eivät sitä näytä tietävän. Totuuden välttely on ajanut euromaat toimenpiteisiin, jotka ovat pahentaneet tilannetta ratkaisematta mitään. Kreikan velka on paisunut entisestään. Ongelmapankit eivät ole lisänneet pääomiaan. Ainoa selvä muutos vuoden takaiseen on se, että veronmaksajille on siirtynyt satojen miljardien riskit sijoittajilta. Kauhukuvat Italian ja Espanjan markkinoiden kaatumisesta, jotka eilen maalattiin kriisirahoituksen syiksi, ovat tänään todellisuutta.

Ensimmäinen ja polttavin asia on Kreikan tilanne. Tähänastiset toimenpiteet eivät ole tilannetta auttaneet, päinvastoin. Kreikan velkaa on tänä päivänä leikattava vähintään 60 %. Jos velkaa ei leikata nyt, lasku vain kasvaa. Ilman ohjelmaa, joka takaa talouden kestävyyden, olemme ensi vuonna samassa tilanteessa.

Kyllä, se tulee kalliiksi. Tehdyt virheet on hyväksyttävä, pöytä on putsattava.

Tämän ohjelman suunnittelu ja kriisirahoituksen valvonta olisi siirrettävä yksin Kansainväliselle valuuttarahastolle, jolla on kokemusta ja uskottavuutta.  Euromaiden poliitikoilla ei ole kumpaakaan, ja heillä on liikaa omia intressejä pelissä.

Toinen asia on pankkien pääomittaminen. Siitähän tässä on pohjimmiltaan kyse. Virheitä on tehty. Ensin tehtiin akuankkatestejä, jotka markkinoilla naurettiin nurin. Nyt kiristettiin vaatimuksia, mutta armonaikaa annettiin ensi kesään saakka. Ongelmapankkeja se ei auta, koska kriisin tässä vaiheessa ne eivät saa yksityistä pääomaa. Seurauksena on taseiden myyminen, luottolama. Se on nykyisen Italian korkojen nousun takana enemmän kuin mikään muu.

On siis oltava realisteja ja todettava heti, että ne pankit, jotka eivät markkinoiden kautta saa asioitaan kuntoon, on pääomitettava kansallisesti – kovilla ehdoilla. Ruotsin ja Iso-Britannian esimerkit tarjoavat oikean mallin.

Mikäli joku valtio itsenäisesti ei pysty pankkikriisiään kattamaan, ratkaisuna tulee ensi sijassa olla IMF:n ohjelma. Mikäli tarpeen, näiden ohjelmien lisäpääomittamista voidaan harkita Euroopan maiden taustatuella. Tällä hetkellä EKP rahoittaa pankkeja jo sadoilla miljardeilla. Erona nykyiseen olisi aito pääomitus ja omistuksen osittainen siirtyminen avun vastineeksi.

Viimeisenä – ehkä tärkeimpänä kohtana – on selvitettävä, mikä malli on Suomelle pitkällä tähtäimellä eduksi. Kuten nyt olemme oppineet, federalistinen Eurooppa eurobondeineen ja rahansiirtoineen sitä varmasti ei ole.

Euron rakenteelliset ongelmat tiedettiin alusta lähtien. Niistä oli täällä kiellettyä puhua. Atlantin toisella puolen johtavat ekonomistit – esimerkkeinä Friedman, Feldstein, Krugman, Roubini jne. – kauhistelivat eurohanketta ja povasivat sen tuhoa. Ei se ollut kateellisten panettelua.

Ei minua kiinnosta euron rikkominen, vaan Suomen etu. Meidän on selvitettävä vaihtoehdot. Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia tarjoavat malleja, joista voidaan oppia. Eikä Sveitsilläkään huonosti mene.

Asiantuntijat Goldman Sachsin Jim O’Neillista Strategy Researchin Matthew Lynniin ovat arvioineet, että oma valuutta voisi olla Suomelle eduksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että Soini on huomenna eurosta eroamassa, vaan että meidän on avoimesti selvitettävä, mikä vaihtoehto on meille muuttuvassa Euroopassa paras. Päätökset pitää tehdä tämän analyysin perusteella, eikä olla Brysselin johdettavana.

Jos sinulla ei ole omaa suunnitelmaa, olet osa muiden suunnitelmaa.

Kriisi tulee, elämä jatkuu. On varauduttava tulevaan. Tärkeintä on Suomen kilpailukyky pitkässä tähtäyksessä. Se perustuu moraaliin ja vastuullisiin päätöksiin, oikeaan vastuunkantoon. Sotakorvausten arvo nykyrahassa oli noin 4 miljardia euroa. Kriisimaiden vastuista uhkaa tulla paljon kalliimmat. Maamme rakennettiin talvisodan raunioille. Me teemme sen uudelleen, jos on pakko.

Tunnetun sanonnan mukaan me emme voi ymmärtää kunnolla nykyisyyttä, ellemme tunne riittävän hyvin menneisyyttä. Tämä lausahdus on totta myös Eurooppaa piinaavan finanssikriisin kohdalla.

Euromaat ovat päässeet ylivelkaantumaan, koska yhdessä sovittuja sääntöjä ei ole noudatettu. Toisaalta rahaliitossa on jäseniä, joita ei olisi alun perin pitänyt ottaa mukaan lainkaan.

Euroopan unionin jäsenmaat ottivat vuonna 1997 käyttöön kasvu- ja vakaussopimuksen, jossa määriteltiin mm. velan enimmäissuhde bruttokansantuotteeseen. Jos tuota sopimusta olisi noudatettu, euroalue olisi tänään aivan erilaisessa tilanteessa.

Mutta kun katsoo historiaa, moinen jossittelu on utopistista haihattelua.

Vuonna 2002 EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi haukkui vakaussopimusta “typeräksi”. Prodia kritisoitiin lausahduksesta, mutta se ei häntä huolettanut. “Minä en siitä välitä. Minun oli se [näkemys] sanottava, eikä tämäkään ole vielä tarpeeksi. En halua vastuuta siitä, että minua syytettäisiin muutaman vuoden päästä nukkumisesta.” (HS 27.11.2002). Italian velka oli tuolloin paisunut 110 prosenttiin BKT:sta, mikä ei komissiota juuri kiinnostanut.

Vuonna 2003 Ranska oli jo toistuvasti rikkonut sopimusta, eikä maa edes aikonut noudattaa sitä. “Presidentti Jacques Chirac aikoo rikkoa sopimuksen henkeä jatkossakin ja alentaa ensi vuonna tuloveroa kolmella prosentilla, Helsingin Sanomat uutisoi 9.10.2003.

Vuonna 2004 Ranska ja Saksa rikkoivat kasvu- ja vakaussopimusta toisena vuonna peräkkäin. Rangaistuksista puhuttiin, mutta kukaan ei uskaltanut vaatia niitä. Koko euroalueen uskottavuus oli koetuksella. Helsingin Sanomat arvioi, että euromaiden valtiovarainministereillä “saattaa olla ensi syksynä edessä sama ongelma kuin viime syksynä, vain entistä laajempana”.

Kesällä 2004 Kansainvälinen valuuttarahasto IMF hämmästeli EU:n jäsenmaiden retuperällä olevia talouslukuja. Jäsenmaat puolestaan syyttelivät hallituksiaan lukujen vääristelystä. Erityisen ripityksen kohteena olivat Kreikka ja Irlanti.

Myöhemmin samana vuonna komissio ehdotti vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen löyhentämistä. Esitys miellytti erityisesti Saksaa ja Ranskaa.

Marraskuussa 2004 paljastui, että Kreikka ei ollut noudattanut unionissa sovittua budjettikuria kahdeksaan vuoteen. Kävi ilmi, että maa oli liittynyt euroon “valheellisilla tiedoilla” (HS 21.11.2004). Samaisessa jutussa todettiin, että vakaussopimuksesta oli tullut pelkkä vitsi. Kreikan budjettivaje oli jo vuonna 1998 peräti 4,1 prosenttia. Maalle itselleen pääsy euroalueeseen oli tuonut miljardien eurojen taloudelliset voitot. Kreikan luottoluokitus oli noussut markkinoilla B-stä A-luokkaan.

Vuonna 2005 Kreikka rikkoi sopimusta kymmenettä vuotta peräkkäin, mutta sitä ei rangaistu, koska Ranska ja Saksakin olivat selvinneet sanktioitta.

Keväällä 2005 EU-komissio vesitti yhteisen kasvu- ja vakaussopimuksen. Komissio piti päätöstä erinomaisena, ja uusi puheenjohtaja Jose Manuel Barroso perusteli muutosta myös sillä, että “nyt jäsenmaat voivat tehdä helpommin tarvittavia rakenneuudistuksia”. Parlamentissakin sopimuksen muuttamista kiiteltiin. Vihreiden ryhmäjohtaja Daniel Cohn-Bendit toivotti uudistuksen tervetulleeksi, koska jäsenmaiden taloustilanteet olivat niin erilaiset, ettei niitä saanut sovittaa liian tiukasti yhden mallin budjettikuriin.

Lokakuussa 2008 silloinen Ranskan valtiovarainministeri Christine Lagarde ehdotti, että euromaat perustaisivat 300 miljardin euron hätäapurahaston eurooppalaisten pankkien pelastamiseksi. “Sarkozyn lähipiiri leimasi kuitenkin koko ehdotuksen väärinkäsitykseksi vain päivää myöhemmin (HS 5.10.2008).

Kuukautta myöhemmin Kauppalehti uutisoi suureen ääneen, että “budjettivajeet eivät huoleta EU:n rahaministereitä”. Oman valtiovarainministerimme Jyrki Kataisen mukaan ecofin-neuvoston kokouksen henki oli se, että “kasvu- ja vakaussopimuksesta pidetään edelleen kiinni” (KL 5.11.2008). Samaisessa artikkelissa todettiin kuitenkin, että “nykyinen EU-puheenjohtajamaa Ranska on toistuvasti viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana ilmoittanut, että kasvu- ja vakaussopimuksen noudattaminen ei ole korkealla maan prioriteettijärjestyksessä”.

“On tärkeää, että sopimuksessa on joustoja”, Jyrki Katainenkin totesi.

Vuonna 2009 helmikuussa korostettiin, että rahaliiton säännöt estävät toisia euromaita pelastamasta vaikeuksiin joutuneita valtiontalouksia (Kauppalehti 10.2.2009). Saksan valtiovarainministeri Peer Steinbrück sanoi, että Irlanti on erittäin vaikeassa tilanteessa, mutta heti perään ministerin puhemies kiirehti korjaamaan, että Steinbrückin lausunto oli puhtaasti hypoteettinen, eikä Irlanti tarvitse pelastuspakettia. (HS 19.2.2009.)

Vuoden 2010 alussa talouskomissaari Joaquín Almunia sanoi, että “Kreikka ei jätä velkojaan maksamatta” (HS 30.1.2010). Kreikan pääministeri George Papandreou vakuutti, että Kreikka “hoitaa sitoumuksensa itsenäisesti ilman EU:n apua”. Kuka uskoi?

Suomi ainakin. “Pidämme erittäin epätodennäköisenä, että lainoja ei saada takaisin”, totesi VM:n neuvotteleva virkamies Martti Salmi (Taloussanomat 2.5.2010), kun Kreikka oli sittenkin ilmestynyt lainaluukulle. Ministeriössä arvioitiin, että Kreikan lainottamista pidettiin tuottoisana bisneksenä, josta odotettiin kymmenien miljoonien eurojen voittoja.

Euroalueen lähihistoriaan tutustuminen osoittaa, ettei nykyinen kriisi ole tipahtanut taivaasta tai saapunut meille yllätyksenä ja pyytämättä. Finanssikurimus on seurausta toistaitoisten poliitikkojen tunaroinnista, vastuun pakoilusta ja tosiasioiden kieltämisestä. Historiaan kannattaa perehtyä, myös silloin kun mietimme, kenen käsiin uskomme taloutemme tänään ja tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden historiaa valmistetaan tänään. Kuinka siis tästä eteenpäin? Perussuomalaisten linja on kitkeä maksukyvyttömyys Euroopan talouksista. Olemme kovia hyvän asian puolesta.

“He ovat päättäväisiä mutta eivät osaa päättää mistään, he haluavat tehdä päätöksiä mutta eivät tiedä, millaisia; he haluavat olla lujia ja ovat tuuliajolla, he ovat itsepäisiä ja samalla kaikkien vietävissä. He pyrkivät olemaan kaikkivaltiaita mutta ovat silti täysin kykenemättömiä ratkaisemaan mitään.”

Me olemme juuri tässä tilanteessa. Kriisi ei ole ohi. Nämä päättäjät uhraavat Euroopan tulevaisuuden pelastaakseen pankit, jotka ovat rahoittaneet heidän “sosiaalisen mallinsa” pyramidihuijauksen.

Kun katsoo tätä eurooppalaista saippuaoopperaa, jossa pelureita pelastetaan, niin tulee mieleen, että olisiko puolueen sijaan pitänyt perustaa pankki?

Saavatko Perussuomalaiset alennusta jos me julkaisemme vastaavanlaisen Euroopan Unionin demokratiavajetta ja epäonnistunutta rahaliittoprojektia koskevan ilmoituksen?

Minulle Eurooppa ja Euroopan Unioni eivät ole samoja asioista. Arvostan ja kunnioitan Eurooppaa;sen kansoja ja kulttuureja. Euroopan Unionia en suuresti arvosta, enkä kunnioita. Miksi? Se ei noudata omia sääntöjään, eikä ole demokratia vaan byrokratia.

Tekeekö ylläoleva  esittämäni mielipide minusta ja Perussuomalaista eristäytyneen ja epäsolidaarisen?

Ovatko kaikki mielipiteet samanarvoisia? Vai ovatko toisten ihmisten mielipiteet tasa-arvoisempia kuin toisten?

Vaaleissa käsitykseni mukaan mitataan erilaisten mielipidesuuntien kannatus. Perussuomalaisten kannatus kasvoi viime eduskuntavaaleissa merkittävästi. Onko tämä mielipide saman ilmoitushinnan arvoinen kuin joku muu mielipide?