Vakuussopimuksen salaaminen kiinnostaa Amerikassa asti.

FINNS PARTY’S SOINI: Make The Greek Collateral Deal Public

MARCH 9, 2012

Finland demanded collateral to participate in Greek rescue
Government declared collateral deal classified
Finns Party wants documents made public

(This is a column contributed by Timo Soini, chairman of Finland’s Finns Party, a member of Finland’s parliament and former Member of the European Parliament, and represents the views of the author.)

In return for its participation in Greek rescue, Finland demanded collateral. They got it. Maybe.

The truth is, we don’t know what they got. Soon after the collateral deal was announced, the government declared it classified. Only parliamentarians were allowed to see it: in a special room, under observation, not allowed to take notes, trying to decipher hundreds of pages of complex ISDA [International Swaps and Derivatives Association] derivatives documentation.

The Finns Party has made an official request for the documents. If refused, we will take the government to court.

Secrecy in this matter is highly problematic, for three reasons.

First, we have reason to believe that, contrary to what the government claims, the deal does not provide full cover for Finland in case Greece defaults on its debts. This is probably the real reason why the document was classified. The government is reluctant to admit that it has broken its promises.

If they believe that going forward with the bailout was the best option anyway, they ought to have the courage to say it.

Second, we have reason to believe that the collateral deal costs Finland significant sums of money by way of interest costs–even in the unlikely case that all were to go well in Greece. This would explain why no other country wanted to participate.

Third, it is a matter of principle. In recent years, governments in Finland have increasingly concealed politically sensitive documents on legally dubious grounds. That is an extremely worrying trend in Finnish democracy. We must not let short-term political expediency corrode our traditionally open and democratic political culture.

The law is on our side. The Finnish Constitution demands openness and transparency as a general principle [section 12(2), pdf].

In particular, provisions of the law on transparency in public administration [pdf] cannot be reconciled with full-scale secrecy in a matter like this.

As a rule, all documents related to governmental activity are open and accessible to the public. This principle is particularly important when the documents contain vital information related to major government decisions that are being debated in the public square.

The collateral deal not only is related to a bailout package that could cost Finland billions of euros. It is also an essential aspect of the coalition agreement, and finance minister Jutta Urpilainen has repeatedly stressed that Finland would not participate in further bailouts if they incurred new risks to Finland. Therefore it is essential that the Finnish public–and not only MPs under a seal of secrecy–be allowed to examine the actual content of the collateral deal.

Naturally, there are exceptions to the principle of transparency. For example, business secrets must be respected as such.

However, the business secret exception really seems like the only possible argument for keeping the collateral deal secret. It is surprising that the government did not explicitly invoke it. The mere fact, given by the government as the grounds for secrecy, that the counterparty demanded confidentiality because they did not want their identity revealed, is not a legally valid exception according to Finnish law.

The identity of the counterparty can easily be concealed when the rest of the document is made public. Besides, the names of the four Greek banks have been leaked to the press already.

Further, even if the collateral deal were to contain business secrets, the law demands that other aspects of the deal be accessible to the public. The business secrets exception is interpreted narrowly; only those parts that are truly confidential can be classified as such.

In this case, there are several aspects of the deal that are unlikely to be business secrets. One of these is the general financial structure of the deal, i.e. whether it is a credit default swap, a total return of return swap, or something else.

There is a common problem in cases like these: asymmetric information. The public does not know whether and to what extent the document actually contains business secrets. The only way to find out is to take the relevant governmental body to the administrative court. We are prepared to do that–if necessary.

(Timo Soini is chairman of the euro-skeptic Finns Party, a member of Finland’s parliament and former Member of the European Parliament.)

Olemme jättäneet Valtiovarainministeriölle kirjallisen vaatimuksen. Salaiset Kreikka-paperit on tuotava julki. Suomen laki velvoittaa. Ja oikeusvaltioperiaatteet.

Lue Pirkko Ruohonen-Lernerin asiakirjapyyntö kokonaisuudessaan täältä.

Perussuomalaiset eivät ole yksin. Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää on arvostellut sopimuksen salaamista. Salaamiselle tässä mittakaavassa ei ole lainmukaisia perusteita. Pankkien liikesalaisuudet on otettava huomioon, mutta sillä perusteella ei voida salata koko sopimusta.

Salailua ovat ihmetelleet myös professorit Kaarlo Tuori ja Veli-Pekka Viljanen. Tuori toteaa: “Demokratiaan kuuluu keskustelu paitsi parlamentissa myös kansalaisyhteiskunnassa. Se on ongelmallista demokratian näkökulmasta.”

Viljanen on samaa mieltä: “Demokratian kannalta on ongelma, etteivät asiakirjat, jotka ovat merkittäviä Suomen taloudellisten sitoumusten ja vastuiden kannalta, ole avoimesti esillä asiasta päätettäessä. Salaisuus ei sovi tämäntyyppisten asioiden käsittelyyn.”

Hallituksen julkilausumat perustelut eivät sovi yhteen julkisuuslain kanssa. “Hienotunteisuussyyt” tai “näin me sovittiin Kreikan kanssa” eivät ole laillisia perusteita salaamiselle.

Eikä myöskään se, että “pankit eivät halunneet nimiään julki“. Nimet olisi helppo peittää mustalla kynällä.

Sitä paitsi pankkien nimet ovat jo tulleet julkisuuteen. Ne ovat National Bank, Alpha, Eurobank ja Piraeus. Tämä salailuperuste voidaan siis unohtaa.

Joka tapauksessa koko vakuussopimus ei voi olla edes julkisuuslain tarkoittama liikesalaisuus. Professori Mäenpää toteaa Ylen haastattelussa:

“Aika usein tuntuu, että liikesalaisuus on valttikortti, jolla mikä tahansa asiakirjapyyntö kumotaan. Se on tehokas valttikortti kun eihän sitä voi tietää, pitääkö se paikkansa. Asia pitää viedä tuomioistuimeen, jos haluaa siitä selvyyden.”

Perussuomalaiset ovat valmiita viemään asian oikeuteen, jos hallitus ei korjaa virhettään.

Jo Financial Times ihmettelee verkkosivuillaan vakuussopimuksen salaamista. Milloin herää Hesari?

Suomessa valtamedia on hallituksen käsikassara. Yle otsikoi verkkosivuillaan, että ”VM jatkaa Soinin arvostelua”. Aiemmin Yle väitti, että ” Valtiovarainministeriöstä ärähdettiin: Soini tehnyt karkean virheen”.

Tosiasiassa en ole saanut yhtään kielteistä kommenttia yhdeltäkään Valtiovarainministeriön virkamieheltä. En edes henkilökohtaisesti.

Yle viittaa Matti Hirvolan lähettämään tiedotteeseen. Hirvola on Jutta Urpilaisen poliittinen erityisavustaja. Hän toimi aiemmin SDP:n tiedotuspäällikkönä. Ja jatkaa sellaisena.

Yle voisi tasapuolisuuden nimissä otsikoida minun kommenttini vaikkapa näin: ”Suomen kansa vastaa hallitukselle”. Tähän voisi olla aihettakin. Olen saanut suunnattoman paljon positiivista kansalaispalautetta siitä, että otin vakuusasian esille. Kiitän siitä julkisesti.

Minulla ei ole mitään Matti Hirvolaa vastaan. Ei ihmisenä eikä toimessaan. Hän ja Urpilainen ovat pahassa paikassa. He joutuvat työnsä puolesta puolustamaan tehtyjä päätöksiä. Myös epäonnistuneita sellaisia.

Vaalilupaukset oli annettu. Niitä ei voitu tai uskallettu pitää. Julkisuudessa piti näyttää voittoa, edes jonkinlaista. Tästä kasvoi lumipallon lailla asiakirjojen salaaminen ja ruusuiset laskelmat Suomen vastuista.

Ymmärrän heitä. Mutta faktojen puute ja salailumieliala harmittaa. Pelottaakin. Tuntuu siltä, että hallituksen kanssa ”keskustellessa” on vanha kaava. Toistetaan epämääräisiä vihjauksia ja väännetään vain volyymi täysille.

Puhutaan asioista oikeilla nimillä…

Käyn vielä läpi pari asiavirhettä. Kansalla on oikeus tietää ja ymmärtää.

Jos ja kun Kreikka-lainat muuttuvat tappioiksi, tätä asiaa puidaan vielä huolella. Näitä tapahtumia ja poliittisia ratkaisuja tullaan historiankirjoissa arvioimaan kovalla kädellä.

Hirvola puhuu yhä ”Suomen saamista vakuuksista”. Sorry? Suomi ei ole saanut vakuuksia. Vakuudet ovat instrumentti, jotka maksavat, jos velallinen ei maksa. Vakuuksista lainaaja tai takaaja ei maksa itse. Pankki saa asuntolainan vakuudeksi asunnon, eikä siitä koidu pankille lisäkuluja.

Suomi on saanut Kreikka-lainoihin liittyen Total seturn swap (TRS) –transaktion. Se on rahoitusinstrumentti, jossa vaihdetaan saatavia tuloja keskenään. Suomi maksaa voittoja ERVV:stä ja kreikkalaispankki tuottoa AAA-lainasta. TRS ei ole vakuus sanan todellisessa merkityksessä. Siitä tulee kuluja lainaajalle tai takaajalle, itse lainatakuiden vaarojen lisäksi.

Se erityistilin 900 miljoonaa euroa, johon Hirvola viittaa, ei ole Suomen hallussa oleva vakuus. Se on asiamiehen hallussa oleva ”credit collateral”. Sen tarkoituksena on turvata se, että heikomman luottoluokituksen omaava swap-osapuoli pystyy vastaamaan lupauksistaan. Valtiovarainministeriö ei ole niin hullu, että tässä markkinatilanteessa ottaisi kreikkalaispankin vastapuoliriskiä 30 vuodeksi. Varsinkaan niin, että saamme kreikkalaispankilta maksun, jos Kreikka kaatuu!

AAA-paperit ovat erityistilillä takeena sitä varten, että kreikkalaispankki pitää oman puolensa sovitusta TRS- transaktiosta. Siinä kaikki. Sillä tavoin se Suomen 20 prosentin lyhyt positio on tehty.

Jos tämä ei ole Hirvolalle tai muille tullut selväksi, niin sopii koettaa lukea ne ISDA Master Agreementit ja Credit Support Annexit, jotka sieltä salatusta kassakaapista mitä todennäköisimmin löytyvät.

… ja kysytään oikeilta ihmisiltä

Toinen ja parempi vaihtoehto on kysyä ihmisiltä, jotka oikeasti näitä asioita tuntevat ja ammattinaan tekevät, kuten itse jouduin tekemään. Suosittelen soittamaan isoille pojille suuntanumeroihin +1-212 ja +44-207. Eikä vain siihen lähipiiriin, joka saattaa vasta ensimmäistä kertaan olla näihin asioihin tutustumassa.

Ja on ihan turha kalastella totuudenmukaisia selityksiä niiltä, jotka ovat itse transaktion osapuolia. Heillä on oma lehmä ojassa ja kulut Suomella veloituksessa.

Pankkimiesten korkotemput

Tärkein virhe liittyy siihen, mitä Suomen vastuiksi luetaan. Tämän Hirvola ja kumppanit yrittävät kiistää.

Kerroin Suomen virallisista vastuista jutellessani rapakon taakse. Siellä repesi remakka nauru. Suurin piirtein näin:

Timo, I hate to tell you, but it looks like your negotiators fell for the oldest trick in the derivatives sales book. You count interest on one side of the transaction, but not on the other! If that is what they really believed.

Hirvolan laskuopin mukaan Suomen saama 900 miljoonan summa kasvaa 30 vuodessa vastaamaan tänään Kreikalle annettua summaa ja asia on näin raumalaisittain plaari. Valittavasti Kreikalle annetun käteisen lisäksi Suomi on sitoutunut vastaamaan niistä koroista jotka Kreikka on tälle pääomalle sitoutunut maksamaan. Tämän LISÄKSI (ja Kreikka-pakettiin suoranaisesti liittyen) Suomi on sitoutunut maksamaan 65 % ylitakauksen ERVV:n pääomasta, ja KAIKISTA siihen liittyvistä kuluista.

Jokainen asuntovelallinen voi itse käydä pankista tarkistamassa sen väitteen, että korot eivät ole todellista rahaa. Astele pankinjohtajan puheille ja kysy, voitko jättää korot väliin ja maksaa lainan lopussa vain alkuperäisen pääoman. Korkoja ja rahoituskuluja kun ei Hirvolan laskuopin mukaan pidä ottaa huomioon.

Näin ei tietenkään ole. Itse asiassa Yle otsikoi 21.2.2012 suoraan Ykkösaamun haastattelusta suuren valiokunnan jäsenten välillä: “Suomen vastuut uudessa Kreikka-paketissa yli kuusi miljardia“. Tämä oli Sasin ja Pekkarisen näkemys.

Kenen näkemykseen Hirvola pohjaa väitteensä?

Hallituksella tarunhohtoinen rahasampo

Summa lienee sitä paitsi liian pieni. Jan Hurri on laskenut, että huonommassa tapauksessa voidaan päästä 12 miljardiin euroon. Aikamoiset korot pitää sen erityistilin tuottaa, jotta 900 miljoonaa kasvaa 6 miljardiin tai jopa 12 miljardiin. Riskittömien AAA-velkakirjojen markkinakorko on tällä hetkellä hieman yli 3 %.

Jos jollain kumman konstilla saamme erityistilillä takuuvarmasti kaksin- tai kolminkertaisia tuottoja markkinakorkoihin verrattuna, ja ne TRS:n kautta maksetaan Suomelle, niin sitten voin myöntää, ettei Suomelle tullut uusia riskejä Kreikka-paketista.

Mutta siinä tapauksessa ei tarvitsisi korottaa veroja, sulkea varuskuntia tai alas ajaa palveluja. Lainaamme vain rahaa markkinoilta ja sijoitamme ne kaksin- tai kolminkertaisella tuotolla takuuvarmoihin sijoituksiin. Olemme vihdoin löytäneet sen Kalevalan tarunhohtoisen rahasammon!

Ei se näin mene. Sen on moni Wincapitaan sijoittanut saanut karvaasti kokea.

Mitä jäi oikeasti käteen?

Totta ei ole sekään, että ”Jos katson sitä tuntimäärää, jota vakuuksien eteen on tehty ja katson sitä loppusummaa, joka me saavutettiin, niin tässä tienattiin Suomen valtiolle yli miljoona euroa tunti” (Yle A-Plus 6.10.2011). Jos tällaiset tuntitulot todella saisimme, valtion budjetti tasapainottuisi alta aikayksikön.

Nimittäin jos Kreikan ”vakuudet” ovat todella näin arvokkaat, niin miksi kukaan muu maa ei niitä halunnut? Hallituksen selityksille nauravat hevosetkin. Jos sopimus on niin erinomainen, miksi asiakirjat ja tiedot on julistettu salaisiksi?

Jos Hirvola aikoo vielä kommentoida ”VM:n nimissä”, hän voisi antaa edes yhden vastauksen. Rakentuvatko nämä Suomen paljon mainostetut ”vakuudet” Total Return Swap -instrumentille? Kyllä vai ei?

Luin mielenkiinnolla hallituksen vastauksen esittämiini väitteisiin Kreikka-vakuuksista. Se tuli Urpilaisen erityisavustaja Matti Hirvolan kautta.

Debatti on hyvästä. Demokratia ei toimi asioita salailemalla ja dokumentteja pimittämällä.

Olen iloinen, että hallitus ”vaivautui” kommentoimaan edes jotain. Ihan pikkuasioista ei ole kyse. Hieman harmittaa, ettei edes Hirvola tarjonnut yhtään lukua tai laskelmaa, eikä hän kertonut, miksi kaikki asiakirjat oli julistettu salaisiksi.

On totta, että kirjoituksessani jätimme kaksi detaljia vain vähäisille perusteluille. Yksi syy oli se, että kirjoitus oli nytkin liian pitkä. Toinen syy oli, että halusimme nähdä, mihin hallitus tarttuisi.

Etenkin halusimme nähdä, kiistäisikö hallitus yhtään kolmesta keskeisestä väitteestäni:

1. Saimme ns. ”vakuudet” vain pienelle osalle velkatakauksistamme (20 %), emme missään nimessä koko summalle. Siis aivan toisin kuin mitä hallitusohjelmassa kansalaisille luvattiin.

2. Nämä ns. ”vakuudet” ovat muodoltaan total return swap, ja niiden hinta sopimuksen tekohetkellä on nolla.

3. Saadaksemme nämä ”vakuudet” maksamme ylimääräistä, käypää rahaa.

Hallitus ei suoraan kiistänyt yhtään väitettä. Urpilaisen erityisavustajan vastine tosin koski epäsuorasti ensimmäistä ja viimeistä väitettä. Hän väittää, että (1) minä olen sekoittanut eri riskit keskenään, ja että (2) nämä vakuudet eivät maksa Suomelle, koska saamme rahat takaisin Euroopan vakausmekanismin (EVM) voitoista.

Katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Riskit ja vakuuksien koko

Toivoisin, että hallitus itse tekisi nämä laskelmat kunnolla ja avoimesti. Hehän istuvat salattujen asiakirjojen päällä. Mutta kun ei, niin yritetään.

Helpoin tapa nähdä vakuuksien koko on lukea lehdistötiedotteet euromaiden sopimuksesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 4.10.2011: ” … vakuudet voi saada korkeintaan 20 prosentille Suomen antamista lainatakauksista.”

Eikö siinä ole mustaa valkoisella? Jos tämä ei pidä paikkaansa, niin mihin laskelmiin Hirvolan käsitys perustuu?

Itsekin haluaisin suorempia vastauksia. Joten käydään asia rautakangesta vääntämällä.

Suomen saama ”vakuus” ei synteettinen lyhyt Kreikka-positio on kooltaan noin 880 miljoonaa euroa. Suomen vastuut ERVV:ssä puolestaan kasvavat uuden Kreikka-paketin myötä 65 % ylitakauksen vuoksi seuraavasti: 2,3 miljardia x 165 % = 3,795 miljardilla eurolla. Jakamalla 880/3795 saamme 23 %.

Hirvola väittää, että nyt ei pitäisi ottaa huomioon vastuidemme koko summaa. Siksi haluaisin viitata valtiovarainministeri Urpilaisen sanoihin eduskunnan lähetekeskustelussa 20.9.2011:

”Suomen osallistuminen uusiin lainoihin on myös toisen lukon takana. Hallitusohjelman mukaisesti Suomen kanta uusissa lainoissa – mikä tietysti koskee myös kasvavia takausvastuita – on se, että Suomi on valmis harkitsemaan tukea vain sillä ehdolla, että Suomi saa vakuudet kyseiseltä maalta. Tämän taustalla on rajata Suomen vastuut niin, että riskimme eivät kasva.”

Sen näkemiseen, että Suomen ylitakaukset voivat realisoitua varsin suurina, ei tarvita kovin villiä mielikuvitusta. Irlanti ja Portugali olivat mukana lainoittamassa Kreikan ensimmäistä tukipakettia. Nämä ovat kouriintuntuvia riskejä, joilta Katainen ja Urpilainen vannoivat ja vakuuttivat meitä suojelevan.

Korkokustannusten hinta ja EVM

Toiseksi Hirvola esittää, että etukäteinen EVM-pääoman maksaminen ei haittaa Suomea. Näin on kuitenkin vain kaikkein parhaassa skenaariossa, joka ei liene kovin todennäköinen.

On selvää, että joka tapauksessa pidän Suomen osallistumista EVM:ään karkeana virheenä. Tällaiset järjestelyt on selvästi ja suorasanaisesti kielletty EU:n perussopimuksissa. Niitä rikotaan räikeästi. Tavoitteena on Euroopan liittovaltio.

Oli miten oli, artikkelissani kirjoitin: ”…tästä koituvat korkokustannukset ovat pahimmillaan yli 50 miljoonaa euroa vuodessa.” Jos Suomen korko 30 vuoden lainalle on 3,5 %, vuotuiset korkokulut ovat pahimmillaan 50 miljoonaa euroa. (Tänään Hollannin vastaava koko on vähän alle 3 %, mutta toisaalta Ranskan 30 vuoden laina on jo 3,7 %, vaikka se oli viime vuoden lopulla AAA-luokituksen maa. Pahimmat uhkakuvat ovat paljon kalliimpia.)

Mihin Hirvola viittaa on se, että Suomi odottaa saavansa rahat takaisin EVM:n voittoina. Pitää kuitenkin muistaa, että automaattisesti maksettavaksi lankeavat korkokulut ovat hyvin erilainen asia kuin sijoituksista mahdollisesti saatavat voitot. Tämän oppi moni suomalainen 1990-luvun vaiheessa.

Niinpä kirjoitin: ”Voimme toki uskoa keijukaisiin ja siihen että EVM tulee olemaan todellinen rahasampo… Mutta siinä tapauksessa emme myöskään olisi pyytänyt vakuuksia ensikädessä.”

Viime eduskuntavaalien kynnyksellä eräät kansanedustajat väittivät, että voittoahan näistä lainoista tulee. En ole viime aikoina kuullut, että tämä on Suomelle hyvää bisnestä.

EVM lainaa rahaa AAA-takauksella markkinoilta, ja jälleenlainaa sen hyvin pienellä marginaalilla kriisivaltioille. Tämä on poliittinen rakenne, ei voittoa tavoitteleva yritys. Jos sieltä lopulta saadaan edes osa pääomista takaisin, olen todella yllättynyt.

Uskaltaisin väittää, että suurta osaa kriisirahastoon lähetetystä 1,44 miljardista eurosta emme tule koskaan näkemään. Saati sitten, että saisimme voittoa tai osinkoja.

Tämän on jälleen itse Jutta Urpilainen myöntänyt: ”Luovumme osittain väliaikaisen mekanismin voitoista, ja meidän arviomme on, että niitä voittoja ei käytännössä tule, että ne ovat teoreettisia voittoja” (Yle 4.10.2011).

Valtiovarainministeri sanoi tämän perusteluna sille, miksi hallitus on valmis luopumaan ERVV:n mahdollisesta voitto-osuudestaan. Hän näyttää unohtaneen, että sama järkeily pätee yhtä lailla (ellei jopa suuremmassa määrin) pysyvään vakausmekanismiin.

Lopuksi

Mainitaan vielä yksi asia. Kirjoituksessani väitin, että Suomen vastuut kasvavat korkoineen ja ylitakauksineen lähes 6 miljardiin euroon. Valtiovarainministeriön laskelmissa ei puhuta kokonaisriskistä, joka Suomelle tulee ERVV:n rahoituksen takaamisesta. Me emme ole sitoutuneet ainoastaan vastaamana sen antamien lainojen pääomasta, vaan myös näiden pääomien rahoituskuluista.

Esimerkiksi saamilleen rahoille Kreikka alkaa maksaa korkoa aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua. ERVV:n rahoituskulut alkavat sen sijaan välittömästi. Kun rupeamme näitä laskemaan yhteen, Suomen kokonaisvastuiksi tulee nopeasti yli 6 miljardia euroa. (Toki myös alla olevien AAA-lainojen koot karttuvat. Valitettavasti ne vain ovat matalilla kiinteillä koroilla.)

Tiedän kyllä, että Urpilainen ja hallitus tekevät kovaa työtä edistääkseen Suomen asemaa. Mutta heidän lähtökohtansa ovat vääriä. Jos ei ole valmis lähtemään neuvottelupöydästä, niin sitten tulee vastaan tilanteita, joissa ei pysty pitämään lupauksiaan. Ja kun ei pysty, asia menee salailun puolelle.

Minun tehtäväni on haastaa. Suomi ei ole yhden totuuden maa. Minä voin erehtyä siinä missä muutkin. Mutta hyviä päätöksiä ja toimivaa demokratiaa saadaan vain, kun asioista keskustellaan avoimesti. Salailematta.

Suomen ”Kreikka-vakuudet” ovat arvoltaan tasan nolla. Sen lisäksi maksamme niistä – itse velkatakuiden lisäksi.

Onko tämä se todellinen syy, miksi asia julistettiin salaiseksi?

Kataisen ja Urpilaisen hallitussopu sisälsi kuuluisan sopimuksen Suomen kokonaisvastuiden rajaamisesta:

”Mikäli jokin euromaa pyytää ERVV:ltä lainamuotoista tukea vielä Portugalin jälkeen, on Suomi valmis harkitsemaan tätä vain sillä ehdolla, että Suomi saa takausosuudelleen vakuudet kyseiseltä maalta. Tämä rajaa Suomen tosiasialliset vastuut enintään Portugalin ja sitä edeltävien ohjelmien hyväksymisen mukaiselle tasolle.”

Nyt Suomi on vihdoin saanut ns. ”vakuutensa”. Ja hallitus on julistanut asiakirjan salaiseksi. Asia on herättänyt Suomessa vain vähän keskustelua.

Todellisuudessa Suomen vakuudet koostuvat total rate of return swap –rakenteesta, jonka tämän päivän arvo on nolla. Siitä huolimatta olemme suostuneet niistä maksamaan. Näin asia ymmärretään ja näin se on analysoitu kansainvälisillä markkinoilla ja kansainvälisissä erityisjulkaisuissa.

Salailun todellinen syy

Urpilaisen ja valtiovarainministeriön hankkimat ”vakuudet” ovat pankkimiesten kielellä total return swap (TRS). Swapin tarkoitus on hieman lieventää Suomen tappioita, jos Kreikka ei yllättäen pystykään maksamaan takaisin saamiaan lainoja. Hyvä. Valitettavasti tämän hienon TRS-sopimuksen arvo on määritelmällisesti ja sen rakenteen perusteella tekohetkellä tasan nolla.

Selitän kohta, miksi näin on. Sitä ennen pari sanaa tilanteen poliittisesta ja taloudellisesta merkityksestä.

Saadaksemme nolla-arvoisen ”vakuuden”, Suomi on suostunut vapaahtoisesti maksamaan 1,44 miljardia euroa Euroopan vakausmekanismin (EVM) pääomaa. Tästä aiheutuvat kulut ovat jo korkoina pahimmillaan yli 50 miljoonaa euroa vuodessa. Saimme siis nollan arvoiset ”vakuudet” ja vain 20:lle prosentille kokonaistakauksistamme (palaan tähän lopuksi). Ja vielä suostuimme maksamaan siitä.

Ei ole ihme, ettei yksikään muu euromaa niitä halunnut, eivät edes Saksa ja Hollanti, vaikka niillä on halvemmat rahoituskustannukset kuin Suomella.

Näin asia on analysoitu kansainvälisillä markkinoilla. Suomessa on toisin. Täällä asiakirjat on juuri julistettu salaisiksi valtiovarainministeriön toimesta. Vaahtosin siitä viime perjantaina eduskunnassa. Tuloksena oli se, että kansanedustajat saavat nähdä asiakirjat – satojen sivujen englanninkieliset lakitekstit – salassapidon sitomina. He eivät saa ottaa niistä muistiinpanoja, saati sitten valokopioita. Ja nähtyään tekstit he eivät saa keskustella niistä kenenkään kanssa!

Kansalaisille, jotka laskun lopulta maksavat, sopimuksen todellisesta sisällöstä ei kerrota halaistua sanaa.

Tausta

Koska asiakirjat on Suomessa julistettu salaisiksi, en pannut kapulaa suuhuni ja yrittänyt lukea satojen sivujen johdannaisdokumentteja, joita en itse osaa tulkita. Sen sijaan olen seurannut tätä Euroopan velkavuorien kaatumista jo useiden vuosien ajan ja saanut kontakteja kansainvälisessä mediassa ja kansainvälisillä markkinoilla. Siinä missä Suomessa vallitsee lähes täydellinen tyhjiö vakuuksien rakenteista, rapakon takana markkinat ja spesialistimediat tuntuvat tietävän aika tarkkaan, mitä ne niin kutsutut Suomen ”vakuudet” ovat, ja miksi mikään muu euromaa ei niitä halunnut.

Tämä on avustajieni kanssa tekemäni yhteenveto kansainvälisistä lähteistä saamiimme analyyseihin ja tietoihin. Totuus on kova: Suomen Kreikka-”vakuudet” koostuvat total return swap -transaktiosta, jonka arvo tänä päivänä on tasan nolla. Ja me vielä maksamme siitä.

Ei tämä ihan yksinkertaista ole. Mutta jos minä pystyn sen tajuamaan parin kierroksen jälkeen, niin kyllä pystyvät muutkin. Täältä pesee.

Mikä on tämä ”total return swap”

Käyn alla koko rakennelman läpi yksityiskohtaisesti. Ensin pitää kuitenkin vähän ymmärtää, mikä on tämä total return swap.

Oletetaan tilanne, jossa minulla on kymmenen päärynäpuuta ja sinulla kymmenen omenapuuta. Molemmat teemme tarvittavat puutarhatyöt ja odotamme syksyn satoa. Valitettavasti toisina vuosina kuluttajat pitävät enemmän omenoista ja toisina enemmän päärynöistä. Toinen meistä syö hyvin ja toinen näkee nälkää (tai tarkkaan ottaen syö pelkkiä hedelmiä).

Olisi siis parempi meille molemmille jos hajauttaisimme tuotantomme. Molemmat meistä tuottaisivat hieman omenoita ja hieman päärynöitä. Yksi tapa tehdä näin on repiä puut irti maasta, vaihtaa ne keskenämme, istuttaa uudellen ja odottaa syksyä. Tämä on parhaassakin tapauksessa aika työläs operaatio. Pahimmassa tapauksessa tuhoamme kelpo hedelmäpuita.

On olemassa parempi vaihtoehto. Teemme vaihtokaupan – Total Return Swapin. Teemme sopimuksen, jossa minä annan sinulle tuoton viidestä päärynäpuusta ja sinä minulle tuoton viidestä omenapuusta. Kun syksy tulee, meillä molemmilla on sato viidestä omenapuusta ja viidestä päärynäpuusta, ja taattu elanto.

Swapit ovat yksinkertaisesti juuri tätä – vaihtokauppaa – ja sinällään hyödyllisiä. Vaihdamme tuoton kahdesta tänään samanarvoisesta tuotosta, sen sijaan, että vaihtaisimme itse kiinteitä tuotteita. Olennaista asiassa on se, että swapilla ei ole rahallista arvoa sitä solmittaessa – me vaihdamme tänään tarkalleen samanarvoisia tuotteita. Se on vaihtokauppa. Myöhemmin niiden arvot muuttuvat ylös tai alaspäin hintaliikkeiden mukaan, mutta solmittaessa swapin arvo on aina MÄÄRITELMÄLLISESTI TASAN NOLLA.

Tietenkään finanssimaailman swap-kauppaa ei käydä omena- ja päärynäpuiden tuotosta. Siellä vaihdetaan eri instrumenttien tuottoja toisiinsa. Esimerkiksi Pankki A maksaa Pankki B:lle käteisrahan tuoton euriboreissa, ja Pankki B maksaa Pankki A:lle tuoton Helsingin pörssin HEX-indeksistä.

Sama periaate kuitenkin aina toimii: solmittaessa TRS:n arvo on tarkalleen nolla. Ellei näin olisi, voisi Pankki A unohtaa koko swapin, lainata rahaa euribor-korolla ja sijoittaa ne itse suoraan indeksiin. Näin tulopuolella Pankki A saisi HEX indexin tuoton ja menopuolella maksaisi euribor korkokulut. Eli aivan sama tuotto kuin Total Return Swapin kautta. Juuri tämän arbitraasin takia näiden sopimusten hinta tekohetkellä on aina nolla.

Miten tämä liittyy Suomen Kreikka-”vakuuksiin”?

Lukija tässä vaiheessa finanssiopintoja jo varmaan kysyy, mitä tekemistä tällä on Suomen Kreikka-vakuuksien kanssa. Suoraan kysymykseen suora vastaus: Suomen saamat ”vakuudet” ovat yksinkertaisuudessaan Total Return Swap 20 prosentille Suomen kokonaistakauksista. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Niidenkin arvo on tänään tasan nolla.

Markkinoiden analyysin mukaan se rakenne, jolla nämä ”vakuudet” tehtiin, on hieman monimutkaisempi. Käydään se pääpiirteet rautalangasta vääntäen läpi. Toisin kuin tavallisissa swap-rakenteissa, tässä karusellissa on neljä eri osapuolta: Suomi, Kreikka, kreikkalaispankit ja Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV).

Kreikkalaispankit toimivat lähinnä Kreikan bulvaaneina. Niiden mukanaolo johtuu siitä, että Kreikan lainoihin, jotka ovat laskettu liikkeelle Englannin lain alaisuudessa, sisältyy panttaamiskieltolauseke. (Samalla tavalla ERVV voidaan ajatella Suomen bulvaaniksi. Eli jotta lainoja ja vastuita ei niin helposti yhdistettäisi Suomen lisävelkaantumiseen, rahanhankinta ja Kreikalle annettu rahoitus tapahtuu ERVV:n kautta, vaikka Suomi antaa täydet vakuudet. Taloudellinen totuushan on aivan sama kuin jos Suomi olisi ottanut velat suoraan kontolleen.)

Itse sitoumukset osapulten välillä ovat loistava esimerkki siitä, miten yksinkertaiset asiat voidaan tehdä todella monimutkaisiksi. Ne ovat seuraavat:

• Kreikan valtio lainaa kreikkalaisille pankeille paikallisia joukkovelkakirjojalainoja. Vaihdon kautta ne myydään ja tulot sijoitetaan AAA-joukkovelkakirjoihin. Näille velkakirjalainoille saadaan siis AAA-korkotuotto.

• Kreikan pankit vaihtavat AAA-tuoton Suomen kanssa ERVV:n Kreikka-lainojen tuottoon, käyttäen juuri edellä mainittua total return swap -sopimusta.

• Koska Suomi takaa ERVV:n Kreikka-vastuut, se saa ERVV:ltä vastineeksi ERVV:n Kreikka-lainojen tuoton.

• ERVV:n Kreikka-tuotto puolestaan koostuu korkoerosta Kreikan sille maksaman koron ja ERVV:n oman rahoituksen AAA-koron välillä. Eli ERVV hakee markkinoilta lainaa AAA-korolla ja lainaa saamansa rahat hieman korkeammalla korolla Kreikalle.

• Kreikka saa tarvitsemansa eurot ERVV:ltä ja myöhemmin maksaa niille Kreikka-korkoa, joka on hieman AAA-koron yläpuolella.

• Lainaamiensa paikallisten joukkovelkakirjalainojen vastineeksi Kreikka saa pankeiltaan niiden (vuoroltaan Suomelta saamat) ERVV:n Kreikka-tulot. Ympyrä sulkeutuu.

Kuulostaa kuin todella monimutkaiselta karusellilta, ja sitähän se onkin. Raha pyörii neljän pelurin välillä, ja summaksi tulee tasan nolla. Koko ylläoleva rakenne pelkistyy aivan samaan kuin jos Kreikka olisi suoraan myynyt paikalliset joukkovelkakirjalainansa markkinoille, saanut sitä vastaan tarvitsemansa eurot, ja maksanut niille koron.

Kuva on usein arvokkaampi kuin tuhat sanaa, joten alla on rakenne pelkistetyssä muodossaan.

Mitä tämä siis tarkoittaa käytännössä? Jotta sopimuksen todellinen luonne tulisi paremmin ilmi, käydään se läpi kohta kohdalta: (1) kun se solmitaan, (2) siinä parhaassa tilanteessa, että Kreikka selviää ja maksaa velkansa korkoineen, ja (3) siinä tilanteessa, että Kreikka kaatuu eikä pysty maksamaan velkojaan.

1) Alkuvaihe

Sopimuksen alkaessa:

• ERVV laskee joukkovelkakirjoja markkinoille ja saa emissioista euroja.

• ERVV lainaa edelleen saamansa eurot Kreikalle.

• Kreikka lainaa pankeille paikallisia joukkovelkakirjalainojaan.

• Vaihdon kautta nämä joukkovelkakirjalainat myydään markkinoille, ja saadut varat vuorostaan käytetään AAA-velkakirjojen ostoon (riskisyistä nämä pidetään erityistilillä trustee-pankissa).

Eli tässä vaiheessa Kreikka on saanut euroja käyttöönsä ja pankilla/asiamiehellä on ostetut AAA-lainat tilillään.

2) Lopputila jossa Kreikka maksaa velkansa

Parhaassa mutta (lievästi sanottuna) epätodennäköisessä tapauksessa Kreikka selviytyy ja maksaa kaikki laskunsa. Silloin maksut eri osapuolten välillä ovat seuraavat (P on pääoma, r on korko):

• Kreikka maksaa ERVV:lle pääoman ja korkonsa, P(Kreikka) + r(Kreikka)

• ERVV maksaa markkinoille lainojensa pääoman ja korot, P(AAA) + r(AAA). Koska Kreikka on pystynyt maksamaan velkansa, pääomat Kreikan lainojen ja ERVV-lainojen kohdalla ovat samat ja ERVV:n voitoksi jää korkorero r(Kreikka) – r(AAA).

• ERVV puolestaan maksaa voittonsa r(Kreikka) – r(AAA) Suomelle vastineeksi siitä, että Suomi alun perin takasi Kreikan lainat.

• Suomi puolestaan maksaa pankille saamansa ERVV-voitot: r(Kreikka) – r(AAA).

• Saamiensa alkuperäisten joukkovelkakirjalainojen vastineeksi pankki puolestaan maksaa Kreikan valtiolle saamansa tulot hallussa pitämästään AAA-lainasta, plus Suomelta saamansa ERVV-voitot: [P(AAA) + r(AAA)] + [r(Kreikka) - r(AAA)] = P(AAA) + r(Kreikka). Ympyrä sulkeutuu eli Kreikka saa takaisin juuri sen summan kuin se ensimmäisenä maksoi ERVV:lle!

On tosin vielä yksi maksu, eli ne alkuperäiset Kreikan paikallislakien alaiset joukkovelkakirjalainat, jotka myytiin markkinoille. Niille on maksettava takaisin pääoma ja korot: P(KreikkaDom) + r(KreikkaDom).

Eli koko rakenne itsessään päätyy aivan samaan kuin jos Kreikka olisi myynyt paikalliset joukkovelkakirjalainansa markkinoille, saanut niistä alun perin eurot käyttöönsä, ja lopulta maksanut takaisin näihin lainoihin liittyvät pääomat ja korot. Kaikkien muiden osanottajien tulos on tasan nolla (miinus kulut, tietenkin).

Karuselli on jälleen monimutkainen, joten se on helpompi hahmottaa kuvana.

3) Lopputila jossa Kreikka kaatuu

Huonoimmassa mutta todennäköisessä tilanteessa Kreikka ei pysty maksamaan lainojaan. Silloin maksut eri osapuolille ovat karkeasti seuraavat:

• Kreikka ei maksa mitään kenellekään.

• Pankit maksavat saamansa AAA-tuotot Suomelle, P(AAA) + r(AAA).

• Suomi maksaa antamansa takuut ERVV:lle, P(AAA) + r(AAA).

• ERVV maksaa markkinoille lainojensa pääoman ja kulut, P(AAA) + r(AAA).

Nokkela lukija huomaa, että tässäkin tilanteessa rakenne päätyy samaan lopputulokseen kuin jos Kreikka olisi myynyt paikalliset joukkovelkakirjalainansa markkinoille, saanut niistä alun perin eurot käyttöönsä, mutta tässä vararikossaan jättänyt laskunsa maksamatta. Kaikkien muiden osaanottajien tulos on jälleen tasan nolla.

Samalla tavalla voisimme käydä läpi kaikki vaihtoehdot, joissa Kreikka eri tasoin maksaa takaisin lainansa. Lopputulos on kuitenkin aina sama. Swap-rakenne toimii kuin karuselli, ja ainoina todellisina transaktioina ovat Kreikan paikallisten joukkovelkakirjojen markkinoille laskeminen ja niiden takaisinmaksu. Muiden osallistujien tilit pysyvät nollilla.

Mitä tässä oli lopputuloksena

Miksi yllämainittu ei olisi hyvä vaihtoehto? Kävi niin tai näin, Suomen tulos on aina nolla. Ei tule tappiota Kreikasta, tätähän se Soinikin haluaa.

Tämä olisikin aivan totta, jos se olisi koko totuus. Valitettavasti siinä on kaksi suurta ryppyä.

Ensinnäkin saadaksemme aikaan transaktion, joka ei koskaan tuota meille mitään (eli total rate swapin, jonka arvo on tänään nolla), olemme suostuneet maksamaan siitä hyvää rahaa. Maksamme 1,44 miljardin pääomat EVM:ään kertaheitolla, ja tästä koituvat korkokustannukset ovat pahimmillaan yli 50 miljoonaa euroa vuodessa. Ja jos korot nousevat, nousevat myös kulumme.

Voimme toki uskoa keijukaisiin ja siihen että EVM tulee olemaan todellinen rahasampo… Mutta siinä tapauksessa emme myöskään olisi pyytänyt vakuuksia ensikädessä. (Onkin huomattavaa, etten ole viime vaalien jälkeen kuullut kenenkään väittävän tämän olevan hyvää bisnestä, tai että ”voittoahan näistä lainoista tulee”!)

Tämä kalleus on sanottu suoraan. Kuten Itävallan valtiovarainministeri Maria Fekter suoraan virkkoi: ”Vakuusmalli tehtiin tarkoituksella niin kalliiksi, että mikään muu euromaa ei tule Suomen lisäksi vakuuksia vaatimaan.” Euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puolestaan totesi: ”Kun kysyin että kyllä vai ei, haluaako joku muu maa vakuuksia, vastaus oli ei.”

Toiseksi – ja tässä on se todellinen pommi – nämä ”vakuudet” kattavat vain 20 % antamistamme lainatakauksista. Lopuille 80 % meillä ei ole mitään suojaa!

Korkoineen ja ylitakauksineen Suomen vastuut kasvavat lähes 6 miljardiin euroon. Osallakin näistä kustannuksista voisimme pitää yllä aika monta varuskuntaa, eikä kuntienkaan pakkoliitoksilla olisi mikään hoppu.

Kysyn suoraan: miksi kansanedustajille ei anneta todellista tietoa ennen kuin he päätöksensä tekevät? Tiedän ja hyväksyn sen, että demokratiassa on tilaa eri mielipiteille – myös päätöksille, joita itse vastustan. Mutta sitä on vaikea hyväksyä, että miljardien eurojen arvoisia päätöksiä tehdään ilman todellista tietoa – tai että asioiden todellinen rakenne suorastaan salataan.

Miksi näin tehtiin

On siis vielä esitettävä ratkaiseva kysymys: miksi tällainen rakenne tehtiin lainkaan, ja miksi se nyt yritetään salata?

Yksi mahdollinen (ja vaarallinen) selitys on se, että hallituksemme ja virkamiehemme eivät tiedä, mitä he tekevät kansainvälisillä finanssimarkkinoilla. Goldmanin pankkiirit ja kovan tason poliitikot luistelevat piruetteja neuvottelijoittemme ympärillä.

Toinen mahdollinen (myös hyvin vaarallinen) selitys on sisäpoliittinen: ”Suomi ei anna uusia lainoja tai lainatakuita jollei niille saada täysimääräisiä vakuuksia.” Jonkinlainen viikunapuunlehti piti saada miljardien lisälainoitukselle konkurssikypsään Kreikkaan.

Sinällään siinä ei ole mitään pahaa, että saimme pienen ”lyhyen synteettisen position” antamiimme lainoihin. Mutta se ei ole oikein, että näitä pieniä positiota on markkinoitu aivan kuin olisimme saaneet vakuudet kaikille antamillemme lainavastuille.

On väärin, että maksamme käypää rahaa saadaksemme määritelmällisesti nolla-arvoisen position. Toisin sanottuna lähinnä puoluepoliittisista syistä hallitus on lisännyt kansalaisten verotaakkaa.

Ja on todella väärin, että tähän liittyvät asiakirjat julistettiin valtiovarainministeriön toimesta salaisiksi ja täydellisen vaitiolovelvollisuuden piiriin. Tässä hallituksen toiminta vahingoittaa syvästi suomalaista demokratiaa ja julkishallinnon perustuslaillista julkisuusperiaatetta.

Kun joulukuussa analysoimme Suomen lainavastuiden kokonaissummia, pyysin että minulle kerrotaan, jos olen väärässä. Tähän asti olen tainnut olla oikeassa, mutta ei se todellakaan tarkoita sitä, että olisin erehtymätön. Kaukana siitä. Avustajanikaan eivät sitä ole, ja debatti on aina hyvästä.

Toivon vilpittömästi, että markkinat ovat tulkineet saamamme ”vakuudet” virheellisesti, ja veromarkkamme ovat turvassa. Valitettavasti asiaa tutkittuani en siihen tänään usko. Jos joku toista uskoo, antakoot hyvät perustelut.

Julkisuus ja lehdistön tehtävä

Tässä nousee esiin kaksi perustavanlaatuista kysymystä. Ensimmäinen on se, kuka ja millä perustein voi julistaa miljardien eurojen päätösten perustiedot salaisiksi. Kyse ei nyt ole liikesalaisuuksista, vaan sopimuksen perustiedoista. Tämä tarkoittaa, että kansanedustajat kansalaisista puhumattakaan eivät ymmärrä, mihin meidän rahojamme käytetään.

On väitetty, että sopimus julistettiin salaiseksi, koska bulvaaneina toimivat pankit eivät halunneet sitä julkisuuteen. Mutta markkinoiden tietojen perusteella siihen ei olisi erityistä syytä. Sitä paitsi markkinoiden mukaan tasan neljän kreikkalaispankin nimet mainitaan Reutersin kansainvälisissä uutissähkeissä vakuuksin liittyen.

Toinen kysymys kohdistuu tutkivaan journalismiin ja kriittisen lehdistön asemaan suomalaisessa demokratiassa. En ole nähnyt yhtään syventävää analyysiä näistä niin sanotuista ”vakuuksista” Suomen valtamedioissa – en lehdissä, televisiossa tai radiossa. (Ainut poikkeus on Taloussanomien Jan Hurrin lyhyt artikkeli viime vuoden lopulta.)

Kuinka voi olla, että asiasta tiedetään enemmän maailmalla kuin Suomessa?

Jos kansainvälisillä markkinoilla ja kansainvälisessä mediassa tiedetään missä mennään, eikö Suomen kansalaisilla ja veronmaksajilla (jotka nämä kulut lopulta maksavat) olisi oikeus samaan?